Kuukausittainen arkisto: lokakuu 2009

Toivo-video valmis

Tuukka Temonen on mies Toivo –videon takana. Näkemyksensä kappaleesta on moneen suuntaan ampuva, aivan kuten videon metsästäjäryhmä. Katsoessani teoksensa ensi kerran hämmennyin, joskin erityisen hyvällä tavalla. Tuukka oli aiemmin ehtinyt kertomaan, millaista kokonaisuutta hän olisi rakentamassa, mutta lopputuloksen monitulkintaisuus yllätti silti. Itse en ole elämässäni metsästänyt kuin abstrakteja asioita, aseeseen tarttuminenkin on siviilipalvelusmieheltä jäänyt. Silti luulen ymmärtäväni kyllin kirkkaasti taideteoksensa näkökulmat. Oivallus piilotteli kahden tai kolmen katsomiskerran takana, mutta useimmat videothan tulevat katsojilleen tutuiksi jopa kymmenien kertojen toistoina.

Musiikkivideoiden varsinainen tehtävä on aina ollut olla markkinoinnin väline, jopa siihen pisteeseen asti, että valtaosa niistä ei ole muuhun kykene: jää vain elävää kuvaa, joka pyrkii teettämään ostopäätöksiä vastaanottajissaan. Kyseinen ilmaisumuoto voi olla paljon enemmän, mutta ollakseen sitä täytyy tekijän kyetä heittäytymään, ottamaan riskejä ja sekoittamaan luutuneimpia lainalaisuuksia. Eikö sen voi tehdä tälläkin tavalla? Mielestäni voi, ja se oikeastaan tulikin tehdä juuri tuolla tavalla.

Martikaisen ”Polte päästä paratiisiin” jatkaa single- ja latauslistan ykkösenä

Toivo -albumin singlelohkaisu ”Polte päästä paratiisiin” jatkaa Suomen virallisen singlelistan sekä latauslistan kärjessä.

ylex.yle.fi/lista
www.latauslista.fi

Top 3 levyt ja kirjat

TOP 3 LEVYT

Kris Kristofferson: Closer to the bone (New West, 2009)

Kristofferson on saanut jostain aivan uutta pontta laulunsa työstämiseen, sillä jo edellinen albuminsa oli yksi vaikuttavimpia pitkäsoittoja allekirjoittaneelle, ja tuore puolituntinen jatkaa komeata luentaa. Taiteilija on iältään jo pitkälti yli seitsemänkymmenen, mutta ehkä juuri siksi hänen viisautensa, huumorinsa, kyvykkyytensä ikiaikaisten ja silti kyllin tuoreilta kuulostavien kappaleiden tekijänä vain kiteytyy. Haittaa ei ole siitäkään, millaisen läsnäolon mies saattaa parhaimmillaan saavuttaa. Harva levy henkii näin suurta rauhaa ja riittävyyttä, jollaisen takana on vielä yhä uusia kuuntelukertoja kestävää ymmärrystä ihmiselämän väripaleteista.

Tragedy: Vengeance (Tragedy records, 2002)

Myöhäsyntyisesti löytämäni yhdysvaltalainen hardcore –suuruus Tragedy tekee kaiken itse, myös kustannus on yhtyeen omissa käsissä. Tragedy päivittää tätä onnistuessaan iki-ihanan metelin perinnettä, ja tekee sen niin omintakeisella äänikuvalla, kappaleilla ja ulosannilla, että sen edessä on taivuttava. Skeptikko minussa on eri aikoina epäillyt, voiko kiivailevan punkin muodoista löytää enää uutta ammennettavaa siinä määrin, että kaltaiseni kuulija voisi todella innostua, ja tämä vinhasti etenevä neljän miehen maansiirtokone todistaa: totta hitossa.

Warren Zevon: Genius, the best of W.Z. (Elektra / Rhino, 2002)

Kokoelmat ovat aina hajanaisia, varsinkin jos materiaalia on kerätty 25 vuoden ajalta, mutta niiden palkitsevuus on mahdollisuudessa vakuuttua itselleen uudesta tekijästä. Zevon oli kompleksikimppu, neuroottinen ja lukuisiin riippuvuuksiin taipuvainen hahmo, jonka silkka suhde ihmiselämään oli omana aikanaan – oikeastaan edelleenkin – poikkeuksellinen. Se kuuluu niin Zevonin musiikissa kuin siinä, mitä ja miten hän laulunsa laulaa. Hankin kokoelmalevyn (kuten sittemmin monta pitkäsoittoaan) jo vuosia sitten, mutta säännönmukaisesti etenkin tämä kooste pyrkii palaamaan soittimeen. Tavallaan kyse on ´guilty pleasure´ -artistista, sillä tietyt sovitusmallit ja 1980 –luvun tuotannolliset ratkaisut kuulostavat korviini epäilyttävän radioräätälöidyiltä, mutta sekin saa lunastuksensa siinä, mitä Zevon samoissa teoksissa laulaa.

KIRJAT TOP 3

Avoin kirja

Kovakantinen avoin teos on suositeltava kenelle tahansa omasta hyvinvoinnistaan kiinnostuneelle. Aina aloittaessani jotain uutta kokonaisuutta, olkoon se suunniteltava levy, kirja tai jokin muu koetinkivi, merkitsen sekä tapahtumien kulkua että hajanaisia huomioitani avoimiin kirjoihin. Useimmat käyttänevät vastaaviaan päiväkirjamerkintöihin, ja myös se on oman kokemukseni mukaan palkitsevaa. Avoimet kirjat ovat huokeita sijoituksia, kalleimmatkin Moleskinet irtoavat kaupoista alle kahden kympin, ja niitä täytellessä ei hukanne kallisarvoista aikaansa kuten niin monessa muussa tavassa ajankäyttöään voi helposti tehdä. Kovakantista versiota (monia taipuisampia teoksia on kyllä kaupan) suosittelen siksi, että niiden kestävyys on parasta sarjaa. Vaikka kirjoittaja päätyisi paiskomaan teostaan seinään, se pitää muotonsa. Kuten kestävintä lajia olevat käyttäjänsäkin.

Leo Tolstoi: Valitut kertomukset (WSOY, 1998)

Tolstoin suomennetut novellikokoelmat ovat kaksi kookkaahkoa pakettia; yhteensä noin tuhat sivua painavaa, mieltä rikastuttavaa tarinointia. Novellistiikka on haasteena erityisen mielenkiintoinen. Vaikka romaania pidettäneen yleisesti kirjallisuuden kuningaslajina, ovat parhaat novellit itselleni vielä innostavampia tutkia vuosi vuoden jälkeen. Romaanien laveus synnyttää usein joutokäyntiä, jonka aikana mielenkiinto herpaantuu ja kokonaisidea tuntuu liki mahdottomalta löytää. Tolstoin novelleissa ei ongelmaa pääse syntymään: tarinat ovat juuri itsensä mittaisia, ja niiden taustalla olevissa ajatuksissa, rivien välisissä huomioissa ihmisyydestä, löytyy ihmisen surujen ja ilojen kirjo. Tolstoi kirjoittaa hahmojaan sivallellen, mutta pohjavireenä on silti toistuva yritys ymmärtää heitä: nähdä ymmärrettäviä syitä virheellistenkin toimien taustalla.

Vasili Suksin: Nuoren Vaganovin kärsimykset (Otava, 1983)

Poikkeusihmisten, luultavasti ainakin osin kirjailijan omakuvan johdannaisten, tempoilua. Pyrkimystä vapauteen, rauhoittuneeseen hengittämiseen ja itsen hyväksyntään kaoottisen maailman pieninä osana. Suksinin novelleja tulee luettua joka vuosi, ja itselleni syyt sellaiseen ovat kirkastuneemmat kuin moni muu asia tässä elämässä. Suksin päätyi ennenaikaiseen kuolemaan. Monet poikkeuslahjakkaat ja sanavalmiit ajavat itsensä loppuun hyvin varhain. Onneksi meille eläville jäivät Suksinin teokset.

CD Toivo 2009

ToivoJARKKO MARTIKAINEN – Toivo CD
2009 Lahden Levy-yhtiö Oy Ilmestymisajankohta: 14.10.2009
LY – 00160 ( Erikoispainos: kirja + cd LY – 00160S )

Toivo

Albumin nimikappale on aina jonkin erityismerkityksen omaava, muutoinhan se ei valikoituisi myös pääotsikoksi. Esimerkiksi muinainen Homo sapiens- pitkäsoitto – tutkielma silloisesta ihmisyyden mietevuosta – sai nimensä siksi, että se saattoi antaa ytimekkään peruslähtökohdan kaikille levyn lauluille. Rakkaus, joka oli albuminimenä itsellenikin naiivi, jopa yliampuvan yksinkertaistettu, päätyi nimeksi samoin perustein: kuvaavampaa nimeä levylle en löytänyt. Lukuisat vaihtoehtonimet olivat foneettisesti rikkaampia ja värikkäämpiin assosiaatioyhdistelmiin ohjailevia, mutteivät samalla tapaa tosia kuin rakkaus. Toivo olisi voinut olla nimeltään (levyllekin päätynyt) toivon kappaleita, mutta koin vaihtoehtoja pyöriteltyäni silkan toivon ytimekkäämpänä, sen viidessä kirjaimessa on enemmän innostavaa avaruutta.

Samat syyt koskevat tietysti itse laulua: jotkut kappaleet vain muotoutuvat olemaan tekijälleen paljon enemmän kuin vain kappale tehtyjen kappaleiden joukossa. Kuten tietyt elämän käännevaiheissa kuuntelemani toisten tekemät laulut ovat luonteeltaan erityisen merkityksellisiä, voi jokin oma kappaleeni omata tukun asioita kuultavien asioiden takana. Toivo on sellainen, jo siksikin, että etsin sen itselleni ´todellisinta´ muotoa verrattain pitkään. Kuten ihmiselon laajuudessa toistuvasti käy, voi yksilö jäljittää salatuksi kokemaansa ´jotain´, ja saattaa tunnistaa sellaisen kunhan se osuu kohdalle, muttei saata aiemmin tarkasti korvamerkitä asioita, joiden erityispiirteillä asia tai ihminen olisi etsintäkuulutettava.

Viime aikoina olen kysynyt itseltäni: ”miksi sen (minkä tahansa, oikeastaan) pitäisi olla helppoa?” Toivon määrittäminen, saati löytäminen, ei ainakaan sitä ole, puhuttiin ihmisistä, musiikista, teoista, tekemättä jättämisistä tai melkein mistä vain. Toivon löytämisen kysymys kuitenkin pysyy, se on lähtemättömissä ja mikä parasta, selvitettävissä, ainakin siksi kunnes toivo täytyy taas määrittää ja etsiä uudelleen. Jos ja kun toivonsa hetkittäiseksi ajaksi löytää, löytää kyllä paljon muutakin huomiseen luotaavaa hyvää.

Toivo (video)

Tuukka Temonen on mies Toivo –videon takana. Näkemyksensä kappaleesta on moneen suuntaan ampuva, aivan kuten videon metsästäjäryhmä. Katsoessani teoksensa ensi kerran hämmennyin, joskin erityisen hyvällä tavalla. Tuukka oli aiemmin ehtinyt kertomaan, millaista kokonaisuutta hän olisi rakentamassa, mutta lopputuloksen monitulkintaisuus yllätti silti. Itse en ole elämässäni metsästänyt kuin abstrakteja asioita, aseeseen tarttuminenkin on siviilipalvelusmieheltä jäänyt. Silti luulen ymmärtäväni kyllin kirkkaasti taideteoksensa näkökulmat. Oivallus piilotteli kahden tai kolmen katsomiskerran takana, mutta useimmat videothan tulevat katsojilleen tutuiksi jopa kymmenien kertojen toistoina.

Musiikkivideoiden varsinainen tehtävä on aina ollut olla markkinoinnin väline, jopa siihen pisteeseen asti, että valtaosa niistä ei ole muuhun kykene: jää vain elävää kuvaa, joka pyrkii teettämään ostopäätöksiä vastaanottajissaan. Kyseinen ilmaisumuoto voi olla paljon enemmän, mutta ollakseen sitä täytyy tekijän kyetä heittäytymään, ottamaan riskejä ja sekoittamaan luutuneimpia lainalaisuuksia. Eikö sen voi tehdä tälläkin tavalla? Mielestäni voi, ja se oikeastaan tulikin tehdä juuri tuolla tavalla.

Polte päästä paratiisiin

Kun joku tahtoo vimmaisesti auton jollaiseen hänellä ei olisi varaa, tai kun kolmentoista ikäinen tylsistynyt nuori haaveilee karkumatkasta, tai kun kokonainen kansa kääntää katseensa Suuren Johtajan puoleen, odottaen tyhjentävää vastausta ongelmiinsa, on kyseessä usein polte päästä paratiisiin. Paratiisiin pyrkivä hamuaa unelmaansa myös huonosti perustelluin keinoin, eikä aina saata olla realismin mestari.

Paratiisin polte on varmasti ollut vaikuttimena siinäkin, että minä aloin joskus yrittelemään laulunkirjoittamista: sävelmien ja sanojen kanssa oleilu edusti – ja edustaa yhä – maisemaa, jollaisessa voi ainakin hetkeksi onnellistua. Muttei aina ole vain siunauksellista yrittää laittaa laulujaan niihin muotoihin, jollaisista on päiväunensa nähnyt, kaikki on ja säilyy kahtalaisena.

Tuonkaltaiset huomiot olivat pohjana tälle laululle. Ainakin minä pyrin joko tosiasiallista maallista paratiisia päin – miten sen sitten tahtookin eri aikoina ymmärtää – tai henkisen tilan puhtauden keskiöön. Monet muut lajit, koirat vaikkapa, tekevät sen sujuvammin jo siksi että niillä on vähemmän vaihtoehtoja ja rajatumpi kyky hahmottaa eri mahdollisuuksia. Ihminen taas on useiden valintojen ja mielenjohtumien ansiosta kyvykkäämpi näkemään ulottuvillaan monia mahdollisia onnen avaimia, mutta ovatko ne lopulta sitä?

Tuo teemallisten paradoksien vyyhti sai minut kirjoittamaan aiheesta novellientapaisia laveita hahmotelmia juonenkuljetuksen mahdollisuuksista, ja niin päädyin siihen, mistä laulussa lopulta laulan. Toisinaan minulle on ollut hyvä pyrkiä mahdollisimman tarkoin määrittämään se, mistä tahdon laulaa ja missä miljöössä tarina tapahtuu, jotta voisin parhaalla tavalla tehdä juuri sen laulun, jonka tahdon tehdä.

Olen jo nuoresta iästä alkaen kuunnellut verrattain tarkoin, mitä laulaja laulaa, ja onko tarinan draama mielestäni tarkastelua kestävä vai ontto. Sama ajatus toteutunee omissa pyrkimyksissäni. Ajoittain palkintona on se vapautus, että tietäessään tarinan tarkasti voi sävellystyö olla hyvin luontevaa. Silloin kokonaisuuden eri jaksot ja niiden voima-arvot ovat valmiiksi oikeilla paikoillaan ja laulua rakentaessa tunnistaa mielestään turhat ainekset ja väärät suunnat luontevammin. Sellaisen laulunteon sivusta seuraaminen voisi vaikuttaa siltä paljonpuhutulta inspiraatiolta, tapahtumaketjulta, jossa laulu syntyy ikään kuin itsestään.

Musiikillisina viitteinä olivat ainakin irlantilaisten kansanlaulujen melodiikka, niissä kun on usein vaikuttavia, kaihoisia rakenteita ja tunnelmaltaan mielestäni juuri tähän tarina-aiheeseen sopiva kaikupohja. Samoissa lauluissa on toistuvasti murheellisia sävyjä, epäonnisia valintoja, mutta myös toiveikkuutta ja uskoa huomisen hyvyyteen. Sävellyksellistä kelttisointia lopputulokseen ei liene jäänyt niin paljoa, mutta tärkeintä olikin horisontissa päilynyt sävy, jota päin pyrin, ei lopputuloksen ´perinnetietoisuuden´ tavoittaminen.

Tämä, kuten kaikki muutkin levyn kappaleet on äänitetty niin sanottuna kertaottona. Jos olisin laulanut tai soittanut informaation eri raidoille, olisi lopputulos ollut varmaankin virepuhtaudeltaan tai tahteja matematiikkana tutkiessa tarkempi, mutta live-henkinen ajatus oli jo ehtinyt tuntumaan niin paljon todemmalta (ja siksi tärkeämmältä) tavalta tehdä tämäkin kappale, etten tahtonut palata ajatukseen mistään modernista levyäänittämisen mallista. Jälkiäänityksinä lauluun toki tallennettiin stemmaraita ja pari sävyttävää kielisoitinosuutta, mutta oleellisin sisältö, eli laulu ja säestys, on oma kokonaisuutensa ja hyvä niin. Tällaisella keikkatilannetta mukailevalla tavalla äänittää levyä ei ehkä saa yhtään täysin ´virheetöntä´ ottoa levylle mekanisoitavaksi, mutta onko se edes kovin tärkeää? Miksi levytetyn laulun tulisi olla muodoltaan ´täydellinen´, kun kukaan meistä ei sitä ole.

Ja lopulta: jos vaihtoehdoiksi annetaan virheiden etsiminen tai totuuksien tavoittaminen, kumpi tuntuisi vaivannäön arvoiselta?

Balladi Huvijahdista

Tämän laulun olisin ilomielin laittanut ”Toivo” –albumille. Kappaleen tekemisen syyt olivat olleet itselleni toistuvien mietintöjen aiheina, ja muokkaillessani laulua sen kesto vaihteli jossain yhdeksän ja yhdentoista minuutin välissä. Oli innostavaa pyrkiä tekemään kaikkien aikojen laajinta lauluani. Uskoin aiheeseeni ja muokkaaminenkaan, uudelleen palaaminen aiheen ääreen, ei tuntunut turhauttavalta.

Kuultavassa versiossa olen karsinut useita juonellisia ja soitollisia rönsyilyjä pois, joten jäljellä on enää kolmetoista säkeistöä ja pari toistollista osaa. Nyt tuntuu, että olennaisin sisällön tarpeesta on jäljellä. Vain ´oikea´, vaikeasti selitettävällä tavalla ´onnistunut ´studio-otto jäi puuttumaan. Kappaleesta saatiin talteen monia luentoja ja tämä on niistä lähinnä sitä, mitä laulun olisi tullut olla, mutta kuten mainittua, tullakseen levyversioksi siihen olisi tullut saada vielä jotain enemmän. Ehkä kyseessä on pulssillinen asia, ehkä laulullinen antaumus jäi puolitiehen, tai sitten vika on jossain muualla. Samantekevää, mistä kiikasti, lopputuloksen kuitenkin ymmärsin – jotenkin aavistuksen kesken tämä jäi.
Ei toki niin pahaa ettei hyvääkin: myös tämä laulu on mahdollista saada levytettyä parhain päin joskus jossain, ja jotta ne, joita asia kiinnostaa, voisivat saada lisävalaistusta levyn teon vaiheista, myös saisivat sitä, on kappale kuultavissa näillä sivuilla jonkun rajatun ajan verran.

Loppusijoituspaikka

Viulumestari Pekka Kuusisto tilasi minulta laulusarjan syksyksi 2007. Esitysympäristö oli Tapiola Sinfoniettan tila Espoossa, lähtökohtaa voitiin siis kutsua poikkitaiteelliseksi. Yhdistelmä oli haastava: klassista musiikkia ja otanta minun edustamaani laulujen laadintaa, joka taas on… no, ei ainakaan sitä klassista. Pekan puhelinsoitto tuli sikälikin oikeaan aikaan, että olin ehtinyt miettimään niin kutsutun vakavan ja populäärin musiikin eroavaisuuksia, tai tarkemmin ottaen, onko sellaista edes olemassa. Lopulta laulut ja musiikkiteokset ovat vastaanotettavia tai eivät, ja se, minkä kokee innostavaksi nyt, ei välttämättä ollut sitä vielä kymmenen vuotta sitten. Jos vaikkapa kyseisenlaisia rajoja asetellaan puolipakolla eri tyylien välille, ne tulisi rikkoa. Sillä jos määrittelemme tietyn musiikin tai tietyn esitystavan ikiaikaisesti paremmaksi kuin jonkun toisen, voisimme aivan yhtä masentavalla logiikalla määrittää tietyt optimiraamit ihmisillekin. Vakavasti otettava mies on tietyn pituinen, ei liian lyhyt muttei liian pitkäkään, hän pukeutuu tietyin määrätyin tavoin ja leikkuuttaa tukkansa oikeaksi katsotulla tavalla. Lisäksi hän voisi käyttää päivänsä tietyin kellonlyömin määritellyillä tavoilla, muuten hän kuuluisi alempaan joukkoon, luolamies- tai paarialuokkaan. En tiedä sanoa, miltä moinen malli teidän mielestänne vaikuttaa, mutta minusta sellainen vaikuttaa vastenmieliseltä. Muun muassa näine kotifilosofisine perustein kävin innolla tekemään lauluja Tapiolan tarpeisiin, ja kuten luonnollista on, etenkin omiini.

Laulusarjani lähtökohta sai pohjaa Edgar Allan Poen ”Punaisen kuoleman naamio” –tarinasta, jonka Pekka oli yhdessä harpisti Laura Hynnisen kanssa valinnut: teksti tarjosi tiettyä näkökulmaa konserttiin valittuihin klassisiin teoksiin, ainakin Cablet´n sävelteoksen kanssa se kulki kyllin yhteistä polkua.

Rakensin kyseisistä mielleyhtymistä tarinallisen lähtökohdan, jossa tarkemmin määrittelemätön ihmisjoukko on ajautunut kollektiiviseen eksyneisyyden tilaan. Heistä jokaista vaivaa näköalattomuus ja oman tilansa hahmottomuus. Niinpä he lähinnä ihmettelevät kaikkeuden kaoottisuutta, odottaen kaiken paremmaksi muuttavaa ihmettä tapahtuvaksi. Ihme, jonka näyttäytymistä he ovat vailla, on myyttinen Hän, joka kuulopuheiden mukaan pystyisi pelastamaan heidät, tulkitsemaan eläintenkin kielet ja tarvittaessa kääntämään vesien virtaussuunnat. Kyseisen kaikkivoivan Hänen saapumisen odotuksesta tarina käynnistyy.

Tarinan kehyksiin upposi myös ”Loppusijoituspaikan” etsintä. Laulu on kyseisen sarjan henkilökohtaisin, ja siitä(kin) syystä se valikoitui mukaan albumilleni. Tietyn melodisen maisemansa ja tekstin teemojen syistä päädyin jälkiviisaasti ihmettelemään, mitä musiikkia oikein tulin tehneeksi, mihin laulullani pyrin. Paremman kuvailun puutteessa ristin kappaleen pakanagospeliksi. Olenhan aiemminkin tehnyt lauluja, joiden luonteiden ääripäitä tiivistellessä otsikko ”musiikkia häihin ja hautajaisiin” on sopiva. Tämä asettunee noiden ääripäiden väliin.

Niin yksin?

Tämä laulu jäi pois albumilta. Kaikkiaan paristakymmenestä kappaleesta valitsin sen kyllä studiovalikkoon, ja tällainen versio siitä saatiin tallennetuksi. Lopullisessa ruodinnassani siitä, mitä levykokonaisuuden tulisi olla, ei ”Niin yksin?” kuitenkaan istunut muiden joukkoon. Teemallisesti siinä olisi kyllä ollut ainesta, ja lupauksellisuutta koin kokonaisuudessaan soivan, sillä tein laulusta myös taulun. Tarkkasilmäinen oivaltaa, mistä kuvasta on kysymys, jos selaa levyn kirjaversiota ja etsii kaksi nimeämätöntä työtä: toinen niistä on ”Balladi huvijahdista” ja toinen on tämä yksilö. Lauluvalikon kokonaisuutta albumiksi laatiessani en vain osannut löytää tälle kappaleelle luontevaa roolia muiden joukossa. Siitä syystä ”Niin yksin?” on kuultavissa vain tässä yhteydessä ja olettaakseni keikoilla, jos tuntuma on oikeanlainen.

Ajoittain olen tullut pohtineeksi sitäkin, tuleeko kaikkien laulujen olla levyillä. Tuskinpa. Joskus levytetyt esitykset jopa kanonisoivat lauluja väärin tavoin, muodostuen ikään kuin ´oikeiksi´ versioiksi esittää kyseiset kappaleet, vaikkei kyse ole kuin taltiointihetkinä parhaalla taidolla ja näkökulmalla esitetyistä lauluista. Tätä vaaraa ei synny, jos laulu on julkinen vain viikon tai pari jossain internet –yhteydessä ja katoaa taas, tullakseen joskus uudeksi keikkaympäristössä. Ainakin tällä kerralla tuntui sopivalta tehdä niin.

Toivon kappaleita

Amerikkalaisessa lauluntekoperinteessä on monikymmenvuotinen malli, jossa kertoja ei pyri niinkään yhteislaululliseen melodisuuteen vaan puheenomaisuuteen, jonka piirissä sitten kertoo silloisen asiansa.

Jos laulu alkaa kuljeskella kyseiseen suuntaan, kuten ”Toivon kappaleita” vääjäämättä teki, on myös se, mitä lauletaan, itse itseään kirjoittavaa ainesta. Itseäni huvitti ajoittain suurestikin se vapaa-ajatuksellinen virta, josta säkeistöjen aihelmat sikisivät. Tällaisessa tapauksessa vaivalloisinta on editointi: mitkä säkeistöt ovat poisjätettäviä, mitkä taas ansaitsevat paikkansa? En keksinyt valintatyöhön parempaa keinoa kuin koko aineksen läpilaulaminen. Niin tehden ne osuudet jäivät pois, joiden jänne ei tuntunut kantavan toistoa.

Pienen hetken verran mietin sitäkin, tulisiko laulussa olla jokin sitova, kiteytynyt osa, mutta koska sellainen olisi ollut kertosäkeeksi merkittävä jaos, hylkäsin moisen arvontapelin. Ja kun kaksikymmentäluvun ragien tai talking bluesien kokonaisuudet eivät olleet kaivanneet kertosäettä (summaamisen ja toistamisen toistamisten muotihan keksittiin vasta paljon myöhemmin), eivät ”Toivon kappaleetkaan” sellaista tarvitsisi.

Ohessa on yksi assosiaatiopiirros – koirasta aloitin ja päädyin laatimaan ympärilleen kaikenlaista. Ainakin seitsemän kuvan sisältämää viittausta päätyi myös itse lauluun. Tai sittenkin kahdeksan, riippunee siitä kuka laskee.

Voiko aika olla ystävä?

Otsikon kysymys on merkittävimpiä niistä, joita koen hyväksi kysyä itseltäni aina silloin tällöin.

Joskus pari vuotta sitten tapasin Helsingin rautatieasemalla jamaikalaisen miehen. Hän tuli puhuttamaan pyytäen tupakkaa, ja jäimme juttelemaan parinkin poltettavan ajaksi. Kyseisestä miehestä sen verran, että syynsä rantautua kylmään Suomeen piili naisessa. Nainen, yliopistoihmisiä, oli iskenyt ulkomaanlomallaan mieheen silmänsä ja ryhtynyt piirittämään uroosta aviomiestä itselleen. Liitto ei kuitenkaan ollut kestävää lajia. Nainen oli asenteeltaan moderni, ja patriarkaaliseen kulttuuriin kuuluva jamaikalainen osoittautui vähemmän taipuisaksi astinlaudaksi, joten ristiriidat kilpistyivät ja tupakoidessamme yhdessä oli mies joutunut majailemaan milloin kenenkin puolituttunsa nurkissa jo vuoden päivät.

Innostavaa oli ymmärtää se, ettei mies ollut takapakistaan huolimatta menettänyt uskoa huomiseen. Hän laskeskeli tehneensä sen, minkä oikeaksi koki, niin mennessään naimisiin kuin huomatessaan liiton mahdottomaksi. Kysymykseensä siitä, ovatko kaikki suomalaiset naiset sitä lajia, joka tahtoo rinnalleen vaikkapa hänenlaisensa, mutteivät sitten olekaan tyytyväisiä saamaansa yksilöön ja pyrkivät muokkaamaan miestä omien toiveittensa kaltaiseksi, en osannut vastata. Sanoin, että sellaisiakin naisia Suomessa olettaakseni on, mutta yleistävää väittämää en saattanut rakentaa.

Keskustelumme päättyi hänen kysymykseensä, olenko koskaan mennyt metsään tuntikausiksi , miettiäkseni siihenastisen elämäni käänteentekeviä hetkiä. Jouduin vastaamaan, ettei ajatus ollut koskaan pälkähtänyt päähäni. Olikin loogista kysyä, miksi tekisin niin.

Jamaikan sankari selitti, että miettiessään kiireettömästi rikkumattomassa paikassa sitä, mikä on ollut elämässä merkityksellistä, onnellista tai erityisen surullista, oppii itsestään jopa muutaman tunnin otannalla sen, mihin ulkoiseen keskittynyt moderni ihminen ei saata keskittyä edes vuosien aikana. Kuten ehkä ymmärrätte, pidin ideaa hyvin mielenkiintoisena. Kyseisenlainen kokeiluhan on kuin vitamiinien syöminen: mitään varsinaista hyötyä niistä ei välttämättä ole, muttei toki mitään haittaakaan.

Todennäköisesti vaaka kallistuu riemullisuuden puolelle, jos vaivautuu vaivaamaan itseään kyseisellä tavalla.

Hyvin samantyyppisestä asiasta on kysymys tässä laulussa: yrityksestä määrittää ajankäytön malleja ja arvoja. Jälkeenpäin on tuntunut siltä että taisin mennä rauhalliseen ympäristöön miettimään pitkällä otannalla aivan kaikkea itseäni innostavaa tai mieltäni vaivaavaa, kun rakentelin Toivoa. Ainakin niinä rakentelemisten aikoina aika oli ystäväni.