Kuukausittainen arkisto: marraskuu 2009

Kuuntele 30.11. ilmestyvä “Jokainen sotilas on vihollinen” -single ennakkoon

Ateneumin kahvila, Helsinki

Picasso –näyttelyyn kytkeytyvä konserttisarjan kolmas osuus oli minun vierasiltani. Isäntänä ja emäntänä mestaroivat kitaristi-laulaja Jarmo Saari ja harpisti-laulaja Laura Hynninen, jotka muodostavat yhdessä mielenkiintoisen Trubamolli –duon. Kaikkien Picasso –iltamien ohjelmistossa on ollut myös heidän kappaleitaan; itsekin otin parhaani mukaan osaa kolmeen sellaiseen. Jarmon kanssa aiempia yhteistöitä on ollut vain yksi, kun hän soitti Pekka Streng –ohjelmistoa käsittävässä konsertissa, Olympia –orkesterin vahvistuksena: lauloin tuossa kokeilussa pari Strengin laulua, ja kokemus jäi plussan puolelle. Lauran kanssa olemme tavanneet jo useasti aiemminkin: vuonna 2004 hän soitti ”Mierolaisella” Pyhä jysäys –kappaleessa, ja 2007 syksyllä toteutetussa Poikkeustila –konsertissa roolinsa oli jopa sovituksellinen. Hahmotelmansa ”Kauniita sieluja” –laulusta oli ymmärtävä ja yli toiveitteni kappaleen eri jaoksia täsmentävä. Ateneumia varten Laura pyysi uusia lauluja sovitettavakseen, ja niin ”Toivon” kuin myös ”Voiko aika olla ystävä” –numeron hän rakenteli onnistuneiksi: harppuhan on jo soittimena taivaasta kotoisin oleva, tai sellainen mielikuva ainakin itselleni helposti muotoutuu. Se tapahtuu helposti ainakin silloin kun soittaja on Hynnisen lajia, kuulijalle jää ihailijan rooli.

Itse keikan tunnelma oli erityinen, jo kokonaisuuden ylöspano rikkoi muutamia perinteisimpiä kaavoja. Sooloharpputeoksia kuullaan harvemmin niissä iltamissa, joissa minä olen vuosien varrella soittanut, ja yhtä harvoin joku taiteilija tekee konsertin aikana luonnospiirroksia esiintyjistä ja yleisöstä. Sain toisen itseäni esittävän kuvan lahjaksi taiteilijalta, kiitos siitä, Vappu. Myös yleisöllä oli mahdollisuus piirtää pöytiin, koska niihin oli varta vasten kiinnitetty päällislevyjen pinta-alat täyttäviä papereita. Tunnelma oli kuunteleva, osin itsellänikin, ja se oli vaihteluna mieltä ruokkivaa. Trubamolli –kappaleissa olin taas säestäjän roolissa, ja ilmeisesti pystyin tuomaan kolmikkoon jotain ynnää, vaikken ollutkaan sisäistänyt kappaleiden sävellyksellisiä rakenteita aivan niin hyvin kuin olisin toivonut; miten vaikeaa onkaan joskus hahmottaa muiden tekemisiä, on sitten kyse lauluista tai elämästä ylipäätään. Kun kukin meistä kokeilee sitä edes joskus, käsittää kyllä mitä tarkoitan.

Muutamat kappaleet tuntuivat saavan aivan erityisen tarkoin kuuntelevan vastaanoton: ainakin ”Voiko aika olla ystävä” ja iltaman taidemaailmaan sitoutuva ”Suksilla kuuhun” olivat sellaisia. Tietenkin tuntui mieluisalta kuulla myös Jarmon ja Lauran pitäneen soolo-osuuksistani, vaikka instrumenttini hallinnassa en ole heidän tasoisensa. Tunnelma välittyi silti jopa heille, ja se on tietenkin merkityksellisintä: mitä tehdään ja millä sisäisellä pontimella. Mieliin nousi myös mahdollisuus pyrkiä uusintamaan jollain lavennetulla lähestymistavalla tuota trio –tekemistämme, mutta koittaako sellaisen aika ja jos, niin milloin, ei tunnu kiirehtimisen arvoiselta. Kaikki aikanaan, ja mitä ´kaikki´ tulee pitämään sisällään, on ´kaiken´ päätettävissä, ei minun tai kenenkään muunkaan ihmisen. Hieno ilta, kuitenkin. Kiitos paikalla olleille, niille jotka tulivat puhumaan konsertin jälkeen ja myös niille jotka eivät sellaiseen heittäytyneet: kohtasimmehan jo illan aikana, vaikkemme olisi mitään toisillemme sen aikana sanoneet.

Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.

“Jokainen sotilas on vihollinen” -digisinglen julkaisu kuun lopussa

Taiteen moniottelija-viulisti Pekka Kuusisto tilasi minulta laulusarjan kesälle 2009. Tilauksen otsikko oli ”ei-toivotut laulut”; sarja kappaleita, jotka eivät perusolettamaltaan olisi helppoa kuunneltavaa. Lopputulokset esitettiin Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaaleilla, Kamus –kvartetin säestyksellä. Jousisovitukset teki Marzi Nyman.

Pistäydyimme taannoin Kamus –nelikon kanssa äänittämässä ”Jokainen sotilas on vihollinen” –numeron, ja se on kuultavissa näillä sivuilla yhden viikon ajan.

Lauluntekijän ei ole syytä suuremmin selittää tekemisiään, mutta rikon sääntöäni tarkentamalla sen, ettei kappaleeni tarkoitus ole hyökätä ketään yksittäistä ihmistä vastaan – se olisikin absurdia, ottaen huomioon laulun nimen.

Ristiriita lepää sotilasvalassa: niin kuin valat yleensäkin, se velvoittaa kuuliaisuuteen, ja kuten väittämäni kuuluu, myös vihollisuuteen. Valaa ei vannota ohimennen, sitoutumatta: sellainen vala ei ole vala. Vala on lähtökohtaisesti pyhä ja pyrkii rikkumattomuuteen valantekijän ja valan sisältämien lupausten välillä.

Vain sotilasjoukot mahdollistavat sotimisen. Kuinka montaa sotatilaa, mitaltaan pienempää tai suureellisempaa, vielä tarvitsemme? Ketkä meistä tahtovat allekirjoittaa sodan sopimukset, joita kuitenkin niin usein kirjoitetaan sopimusosapuolien verellä?

Keikalla Mikkelissä

On paikkoja, jotka eivät oikeastaan sovellu soittamiseen. Toisissa ongelmana on akustiikka, toisissa tilan rajoitteet. Pahimmissa tapauksissa molemmat kiusat ovat niin illan vieraan kuin yleisön vaivana. Mikkelin keikkapaikkaa luulin alun alkaen aivan toiseksi, ja Fransmanni löi siitä syystä jauhoja suuhun: avara tila, jossa soitto soi aivan kohtuullisesti, mutta lavan sijainti ja paikan ensisijainen käyttötarkoitus ruokailutilana ihmetyttivät. Kerrottiin kyllä kokonaisten yhtyeidenkin esiintyneen osoitetulla alueella, mikä toisaalta lohdutti mutta myös hämmensi lisää: miten kokonainen bändi on lutviutunut osuudestaan lavankaltaisella, johon olisi lisäkseni mahtunut säestyssoittaja vahvistimineen, mutta ei juuri kolmatta. Ja minä olen fyysiseltä kooltani pieni; jos yritin kuvitella viisihenkisen yhtyeen sijalleni, heidän olisi oltava kääpiöitä.

Lähtökohdan ei – niin – hienoisesta epäuskosta päädyttiin onneksi nopeasti voiton puolelle. Yleisö koostui pitkälti ihmisistä, joilla oli ymmärrys tekemisistäni ja kykyä innostaa illan artistia. Oli paikalla niitäkin, joita materiaalini varmasti hämmensi enemmän kuin ilahdutti, mutta jonkun on joskus sekoitettava pakkaa siltä osin, Mikkelissä se joku olin minä. Ne mikkeliläiset, jotka ovat olleet parin kolmen aiemman vuoden vierailuillani paikalla, muistavat kyllä että edelliset soittomestat ovat olleet verrattomasti paremmin soittoon soveltuvia. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tämän koommin ruotia. Mikkelin –vierailun tärkein oppi kun oli, ettei paikka (tai sen mahdollinen epäsopivuus) määritä kaikkea: hienon iltaman voi saada aikaiseksi, jos päättää pyrkiä siihen, sillä yleisöhän asiaa syvemmin määrittää kuin niinkään paikka, johon kokoonnutaan.

Keikalla Porissa

Matka Mikkelistä Poriin taittui välittömän tunnelman vallitessa, sillä kuten edellisellä Raahe-Kemi –reissulla, oli työparina kuski-myyjä Janne Tamminen. Suurimman osan soolokeikkailujen matkanteoista olen risteillyt maata omin päin. Valinnan takana oli tuntu, että olisi tärkeää kokea, kuinka täysimääräinen Suomen halkominen sujuisi ilman juttu- tai soittotovereita. Se on avartavaa, ajatteluun ja tekemisen malleja tutkimaan pakottavaa, kun tottumus on rakentunut viiden miehen ja tekniikan väen yhteiseen bussielämään. Soolokeikkailu (sanan varsinaisessa merkityksessä) korostaa yksinäisyyden tunnetta, mutta opettaa opiskelijaansa. Eikä keikoilla toki ole yksin, yleisö on yleensä soittomiehen puolella, ja tietty ykseys rakentuu sitä kautta.

Vaihtelunhalu ja Jannen oma innoitus lähteä kaveriksi loivat tämän tuoreen järjestelyn pohjan. On Jannesta iloa sikälikin, että levyjen ja paitojen myynti mahdollistuu hänen avullaan: itse en jaksaisi illalla keikkaan orientoituessani kyseiseen puhteeseen keskittyä, yöstä puhumattakaan.

Pori on hiljaisehko, pienenpuoleinen kaupunki, kuten useimmat Suomen kaupungit ovat. Kesällä sillä on Jazzinsa ja läpi vuodenaikojen alakulttuurivireytensä, jota taitanevat kyllä edelleen pyörittää samat Lehtisalot ja Rätöt kuin liikkeen alkuaikoina. Minua se ei tue, sillä musiikkiani tuskin lasketaan avantgarde –henkiseksi edes Porin alueella. Kaikupohjaa Porin vierailulle on toki sikäli, että kyseisessä montussa olen ollut YUP:n puitteissa jo joskus 1990 –luvun puolivälissä.

Monttuun meno oli Mikkelin jälkeisenä ensiajatuksena helpotus, sillä paikka on perinteinen pikkukapakka. Joissain keikkaolosuhteissa on jo ovesta sisään astuessaan omalla alueellaan, Monttu lukeutuu sellaisiin. Jos puhuisi kodinomaisuudesta, liioittelisi, mutta lupauksellisesta paikasta oli kuitenkin kyse.

Soitto ja laulu sujuivat omalla painollaan, rennosti. Joitain laulutoiveitakin täytin. Yksi herrasmies tosin äityi jotenkin käskeväksi sen suhteen, mitä olisi tahtonut minun sisällyttävän settiini, ja asian tiimoilta vaihdoimmekin pari lausetta. Taisin ottaa asian liian kärjekkäänä, joskin näin jälkiviisaasti voin kirjoittaa, etten ole koskaan ollut paras mahdollinen toiveiden täyttäjä, saati käskyjen kuuntelija. Heti jos henki karkaa sellaiseksi, jossa aistii olevansa altavastaajan roolissa, täyttämässä pääasiassa muiden mielihaluja, alan harata vastaan. Tällaiseen auttaa kyllä kauniisti aseteltu puhe: voin hyvinkin soittaa kappaleita, joita yleisö toivoo kuulevansa, jos asia esitellään pyyntömuodossa. Korotettu ääni tai vaatimukset eivät sen sijaan tehoa. En tahdo olla ylimielinen tai yhteisyyttämme epäävä, mutta lienee ymmärrettävissä että jos tekisin laulujani vain yleisölle tai jollekin sen tietylle jaokselle, kysyisin kyllä heiltä jo ennen sävellys- ja sanoitusrupeamia, mitä he mahdollisesti tahtoisivat kuulla ja toimisin sen mukaan. Kuitenkin se kysymys, jota kuulijat aina silloin tällöin toistavat, on ”miten tuollaisia lauluja voi tehdä”, saa vastauksensa lauseesta ”kuuntelemalla itseään”, ja sitä myötä kokonaiskysymys saa lisävalaistusta.

Keikka oli kokonaisuudessaan onnistunut, sellainen olo jäi: yhteislaulullisuuttakin oli mukana ja ihmisten yleinen asenne kuunteleva. Levyttämättömiä lauluja soittaessa osa toki ajautuu lievään poissaolevuuteen, vaan sellaisenkin ymmärtää hyvin, etenkin kun muutamien huomio tuntui kiteytyvän juuri samoilla hetkillä.

Keikan jälkeen järjestäjät kiittelivät yleisön paljoutta – heillä on kuulemma yhtyeiltamina ollut jo pidemmän aikaa melko hiljaista, ja tietenkin on ilo ymmärtää olleensa poikkeus moisiin kokemuksiin. Olisi Monttuun vielä ihmisiä mahtunut, mutta suosiohan on aina suhteellista, ja rakentuu suurilta osin siihen, mitä esitetään ja miten. Trubaduuripohjalta on vaikea rakentaa jäähallikeikkoja, eikä sellaiseen ole edes tarvetta. Oleellisinta on – kuten Porissa – että ihmiset tahtovat pyrkiä ottamaan vastaan sen, mitä soittaja aikoo soittaa, ja parhaimmillaan molemmille jää niin sanotusti hyvää hihaan.

Ateneumin kahvilan iltamasta

Picasso –näyttelyyn kytkeytyvä Jarmo Saaren (kitara, laulu) ja Laura Hynnisen (harppu, laulu) konserttisarja saa vieraakseen 6. 11. perjantaina Jarkko Martikaisen. Luvassa on Martikaisen soolona esittämiä kappaleita ja duoesityksiä sekä harpisti Hynnisen että kitaristi Saaren kanssa. Martikainen ottaa vastaavasti osaa Saaren ja Hynnisen yhteisiin kappaleisiin. Tilaisuus alkaa kello 19.00 ja lippujen hinta on 10 euroa kappale.