Kuukausittainen arkisto: maaliskuu 2011

Jos mulla menisi todella huonosti

Rakkaus -levyä tehdessäni luulin tekeväni ”vain” levyllisen rakkauslauluja omista näkökulmistani käsin. Asiat kuitenkin johtivat toisiinsa niin että toivon käsitteleminen muuttui ohittamattomaksi. Toivon jälkeen tiesin, että Usko on vielä tehtävä; sille löytyi kokonainen tukku syitä ja syyt sysivät ideoita liikkeelle.

Lauluntekijä tahtoo tehdä lauluja, eikä ainoastaan tahdo, vaan hän on kiinnittynyt siihen tapaan elää. Ilman lauluntekoa hän kokee itsensä vajaaksi, jokin merkitysarvo puuttuu. Siksi useimmat eivät lopeta: vaikka heillä voisi olla materiaalisen turvan suoma mahdollisuus lopettaa sävellystyönsä, he eivät käytä sitä. Pitkälti yli seitsemänkymmenen vanha Merle Haggard vastasi tuoreeltaan toimittajan eläkkeellejäämiskysymykseen: ”eläke tarkoittaa kuolemaa.”

Paul Simon on nyt 69 -vuotias. Uusi albumi ilmestyy pian. On kerta kaikkiaan pakko lainata tähän hänen uunituore mietelmänsä: ”I don´t really have a whole lot choice about what it is I do, because my mind keeps doing this. That´s what I am, and if the work is valued in any way, that´s great. If it isn´t, then someone else will make that donation. — This is who I am. This is what I do. I make up songs and I try to make them as interesting as possible. Stand back and just let me get on with it.”

En taida sanoa asiaa tuon paremmin, mutta se on myös tällaisen miltei puolet nuoremman noviisin allekirjoitettavissa.

Uskon päätöslaulu on uusioversio Rakkauden avauslaulusta ”Jos mulla menisi todella huonosti.” Jo kertosäesummaus ”etsin täältä maasta palastani taivaasta, jotain mihin uskoa ja mihin tukeutua” tuntui jälkeenpäin katsoen johdatukselta: olin viitannut trilogian ensiminuuteilla trilogian päätösmahdollisuuteen, käsittämättä sitä. Se on omituista mutta innostavaa.

Lauluilla on erityisiä merkityksiä tekijöilleen: silloin kun menee hyvin, silloin kun ei mene oikein mitenkään ja etenkin silloin jos menee todella huonosti. Pelkillä lauluilla ei onni urkene, mutta helpotusta ne kyllä tuovat. Eivätkä ainoastaan tekijöille, parhaimmillaan ne tekevät saman vastaanottajille.

( ”Jos mulla menisi todella huonosti” on Uskon päätöskappale, numero kaksitoista. )

Huolen hukkaaja

Mitä aikuinen mies tai nainen voi hukata?

Vaivattomasti hukattaviin tavaroihin kuuluvat ainakin käsineet, savukkeensytyttimet, plektrat, päähineet ja kaulahuivit. Kenkiä tai housuja varttuneemmat hukkaavat harvemmin, mikä johtunee niin Suomen kylmänlaisista oloista kuin myös siveellisyysvaatimuksista.

(Alkoholi saa kyllä hukkaamaan käsipuhelimia, lompakoita ja oleellisimpiakin vaatekappaleita, mutta kyllikseen nauttinut onnistuu menettämään myös siveellisyytensä ja järkikultansa, eikä näitä hukkaamisia siksi oteta huomioon.)

Mikä erottaa täysikasvuisen ihmisen täysikasvuisesta eläimestä?

Ainakin huomisen huolen ymmärtäminen. Luigi Pirandello on kirjoittanut: ”eläin ei mieti sitä.”*

Eläin elää nyt, se toteuttaa muinaista ”tartu hetkeen” –neuvoa edes käsittämättä jonkun antiikin roomalaisen joskus kehottaneen niin. Huomisen päivän ajatus on sille käsittämätön ja merkitystä vailla.

Useimmille meistä sunnuntai merkitsee viimeistä rajalinjaa ennen maanantain paluumarssia työelämään. Maanantaita seuraa tiistai ja numero seitsemää kahdeksan, ellemme sitten ala elää kuin Daniil Harmsin novellihenkilöt, joille edes numerojärjestys ei ole selvä saati pysyvä asia.

Meille on.

Me käsitämme huomisen ja ylihuomisen mitä todennäköisimmin koittavan, eikä siitä meinaa päästä yli: molemmat ovat täynnä mahdollisuuksia pieniin, keskikokoisiin tai suuriin huoliin, mieliharmeihin tai pelkoihin.

Sama tuleva antaa mahdollisuuden myös iloon, oivallukseen ja oppimiseen, joskin se tuntuu olevan helpompi unohtaa ja siivota syrjään.

Ellei sitten onnistu hukkaamaan huoltaan?

”Mitä sellainen puhe nyt ois

ettei huoliaan hukata vois!

Jollei viinisi lohtua suo,

jokin toinen tie vie lohdun luo…”

( ”Huolen hukkaaja” on Uskon kappale numero yksitoista. )

( * = Luigi Pirandello: ”Sitruunoita sisiliasta”)

Niin yksin?

Kuulin taannoin jutun, jossa keski-ikäinen naisihminen kummasteli ystävättärensä tapaa samoilla metsässä. ”Minä en kyllä uskaltaisi mennä metsään yksin. Siellähän voi tulla mieleen ihan mitä vain!”, hän sanoi.

Yksinäisyys on kahtalainen laji, melkein yhtä monisyinen kuin vanheneminen. Kirjoitin kolme vuotta sitten runonpätkän soolokeikkailusta. Syy siihen syntyi, kun monet tuttavani ihmettelivät, eikö sellainen ole hirvittävän yksinäistä. Harva edes tuntui odottavan vastaustani, kysymys sisälsi vastauksen: se on yksinäistä, ja siksi hirvittävää, vastenmielistä. Ikään kuin joukon osana oleminen onnellistaisi ihmisen takuuvarmasti. Aikuisuuteen asti ehtineet tietävät, ettei sellainen pidä paikkaansa. Jotkut lapsetkin tietävät sen.

Maan kiertäminen yksin ei ole parempaa tai huonompaa kuin saman työn tekeminen yhtyeen jäsenenä, se on vain erilaista.

Kyse on samanlainen kuin ”paskaduunin” käsite. En koe, että mikään elämäni aikana kohdalle osunut työ olisi ollut paskaduunia, mutta joka ikisessä työssä on kyllä ollut paskamaisia jaksoja; hetkiä, joina työ maistuu paskalta.

Laumansa hylkäämä taipuu onnettomuuteen, hänelle yksin jääminen on vaikea pala. Totutusta luopuminen, omanarvontunnon kolaukset ja elämän laintaulujen epäselvyys aikaansaavat sotkun, jonka setviminen saattaa nakertaa ihmistä sisältä käsin.

Itse yksinäisyytensä valinnut ei välttämättä kärsi tilanteestaan  – etenkin jos sille määrittyy jokin ajanjakso, jonka jälkeen voi taas palata muiden kaltaistensa pariin. Yksinäisyys voi olla hänelle sitä paljonpuhuttua laatuaikaa, elämän luksusta.

”Niin yksin?” alkaa yhdestä yksinäisyyttä peräänkuuluttavasta prosessista, laulunteosta. Yritin saada sävelkielen soimaan niin että tekemisen polveilevuus, onnistumisten ja epäonnistumisten ristiriitaisuus soisi siinä niin kuin koen sen tekevän itse elämässäkin. Siinä onkin haastetta yhdelle miehelle. Ja juuri siitä on kyse.

”Säveltäjä tahtoi säveltää ja laittaa lauseet niin,

että lopputulos soisi kunniaa myös taivaisiin…”

( ”Niin yksin?” on Uskon kappale numero kymmenen. )

Tyhjän päällä

Omar Khaijam on kirjoittanut (ja Jaakko Hämeen-Anttila suomentanut):

Kun elämä on mennyt, ei sillä väliä,

oliko se karvas vai makea.

Juo viiniä: meidän jälkeemme

kuu kasvaa ja vähenee, vähenee ja kasvaa.

( ”Ruukku rubiiniviiniä, Otava 2008. )

Laaditaan ennustuksia seuraavista kvartaaleista. Tehdään suunnitelmat siitä mitä sitten seuraa. Tehdään uudenvuodenlupauksia. Odotetaan play-off-kauden alkua. Mahdollisia ja ilahduttavia visioita joka ikinen, joskin tyhjää täynnä, jollei onni ole myötä ja tuuli suotuisa.

Taivaat ja helvetit – mistä uskonmallista nyt puhutaankaan – toimivat malliesimerkkeinä jonkin kaukaisimman mahdollisen odotuksesta. Taivaassa kaikki tulee olemaan hyvin, siellä kunnostautuneet palkitaan. Jos niin todella on, riemuitsen jokaisen sinne pääsevän puolesta.

Tuonpuoleisien lupauksiin usko täsmentyy parhaiten: jos uskoo pääsevänsä perille, päässee kyllä, sillä silloin toiminee elämässään niin että sisäänpääsy helpottuu tai muuttuu todennäköiseksi.

Sikäli uskonnollinen elämänvalinta on suuri plusmerkki kantajalleen: pyrkimys harmoniseen elämään ja hyvän tekemiseen rikastavat sielua ja jumaluuden koskiessa kaikkea Hänen luomaansa ei yksilö voi muuta kuin kunnioittaa kanssaeläjiään ja maailmaa, jossa saa elää. Jos tämän elämän jälkeen ei seuraakaan mitään odotettua Taivaan palkkiota, on ainakin tehnyt maanpäällisen parhaansa ja välttyy vielä harmilta, jossa joku syntisempi pääsisi huutelemaan: ”pieleen meni, olit väärässä!”

Siksi ne, joita ”Jumala on kutsunut nimeltä” ovat ehkä lähimpänä harmonisinta mahdollista tilaa, koska saatuaan sydämiinsä varmuuden tulevastakin hyvästä heille voi langeta tietty tasapaino jo nyt.

Yksi oleellinen näkökulma jää silti vaivaamaan. Tuorein esimerkki sellaisesta tapahtui seuraavalla tavalla:

Eräällä junamatkallani vieruspenkin mies kysyi, saisiko hän saarnata evankeliumia. Annoin luvan. Seurasi puhetta, jonka johtotähtenä loisti karmaisevan kohtalon mahdollisuus; paikka Helvetin tulipätsissä.

Saarnaaja teroitti usein eri tavoin sitä, kuinka minunkin olisi tehtävä parannus ja seurattava Ison Kirjan kirjaimia, jotta välttyisin paholaisen kurimukselta. Puhetta piisasi ja miltei koko hoito oli pelon sävyttämää: mitä saattaisi seurata sitten kun tämä elämäksi kutsuttu olisi ohi.

Yritin kääntää keskusteluamme silloisiin hetkiin ja ylipäätäänkin tähän maailmaan, josta olemme tietoisia: miksemme pyrkisi hyvään täällä, ja miettisi raivokkaimmin sitä, kuinka toimia oikeellisesti nyt? Miksi tuijottaa mahdolliseen Helvettiin, jonka tuomioita kai jakelee Jumala eikä kukaan muu? Miksi surisimme tuomiota nyt, kun Hänen tahdostaan ei kukaan meistä voi tietää edes vähintä?

Ymmärsin saarnaajani perusteet ja tuoreena käännynnäisenä hän oli varmaankin täynnä Sanan paloa. Silti – ja ehkä juuri siksi – jäimme etäälle toisistamme. Jotain hyvääkin sentään seurasi. Aiemmin muotoilemani ajatukset täsmentyivät: se, mitä teemme täällä on se pitävin totuus, jossa saatan roikkua kiinni. Hän luotaa ajatuksiaan tulevaan, minä enemmälti nykyiseen. Siinä kaikki.

”Miksi mä pelkäisin Helvetin tulta tai isoa pahaa sutta

kun täällä voin tehdä hyvää ja kiittää kauniiden kauneutta!”

( ”Tyhjän päällä” on Uskon kappaleista yhdeksäs. )

Halla-ahot

Ivan Andrejevits Krylov kirjoitti 1800 –luvulla faabeleita. Eläinsatujen maailma salli hänen ilmaista näkökulmansa silloinkin kun sanottavansa ei ollut sävyltään mairittelevaa. Tällä tavalla Krylov sai sanottavansa sanottua välttäen Tsaarin ja muiden vallanpitäjien vihan.

Krylov oli oikeassa. Ei ihminen ole eläintä kummempi. Toki meillä on kyky rationaalisuuteen, mutta sitäkin ehtymättömämpi kykymme sivuuttaa sen mahdollisuudet nousee esiin kuin keväinen rikkaruoho. Sellaiseen ei eläin pysty.

Mitään pakkoa sydämettömyyteen, oman edun kuumeiseen suojelemiseen tai vain laiskaan ajattelemattomuuteen ei ole. Me voisimme rakastaa enemmän.

Kun niin ei useinkaan käy, on tärkeää punnita sitä, mistä syystä.

”Halla-ahojen” lähtöruudussa on tilanne, jossa leijonat ovat kaapanneet vallan. Kuten ennenkin, eläinlajeja on monia, mutta ne kaikki elävät alisteisessa suhteessa leijoniin. Kyyti on kylmää, etenkin kun hyytävä henki on jäädyttänyt talven aloilleen: kuuteen vuoteen ei ole ollut kevättä, kesää tai syksyä.

Tarinan olisi siis voinut avata perinteisimmässä mahdollisessa hengessä: ”Olipa kerran Suomen maa, jossa…”  Sävelkieli ei kuitenkaan johdattanut sinne päin, eikä oleellisinta olekaan sadunkerronta, vaan sen suomat mahdollisuudet.

Kun olin saanut oman työni valmiiksi, ”Halla-ahot” terävöityi kaikissa käänteissään. Vellun sovituksessa on viite jos toinenkin suomalaisen  sävelaarteiston merkkiteoksiin, ja vaikka sovitusdemo oli paljonpuhuva, alkoivat sävyjen rikkaudet toden teolla paljastua vasta oikeiden soittajien puhkuessa niitä ulos. Mikään varsinainen yllätyksien yllätys se ei ollutkaan: moderneilla koneilla saadaan aikaiseksi sujuvasti valehtelevia mallinnuksia, mutta oikeaa, lihaa ja verta olevaa läsnäoloa ei.

Eläintermillä kuvattuna ”oman hännän nostaminen” ei oikein meinaa istua kulttuuriimme. Sellaista pidetään jos ei muuta niin tökerönä toimintana: ”kehuu itseään, mokoma!” Senkin uhalla olen ylpeä ”Halla-ahoista”; itse laulusta, Vellun sovituksesta, soittajien myötäelävästä soitosta, Vikstenin Jannen hienosta taltiointi- ja miksaustyöstä ja Saukon Antin ymmärtävästä masteroinnista.

Heidän työnsä tarpeellisuus kertokoon siitä, miten me ylipäätäänkin tarvitsemme toisiamme, eikä se tarve ole vihan kohteen tarvetta.

Onneksi.

Tussiluonnos "Halla-ahot"

”…vaikka leijona paraateja piti jo,

vielä kerran nousee pelastava aurinko…”

____________

( ”Halla-ahot on Uskon kappale numero kahdeksan. )