Kuukausittainen arkisto: maaliskuu 2011

Jos mulla menisi todella huonosti

Rakkaus -levyä tehdessäni luulin tekeväni ”vain” levyllisen rakkauslauluja omista näkökulmistani käsin. Asiat kuitenkin johtivat toisiinsa niin että toivon käsitteleminen muuttui ohittamattomaksi. Toivon jälkeen tiesin, että Usko on vielä tehtävä; sille löytyi kokonainen tukku syitä ja syyt sysivät ideoita liikkeelle.

Lauluntekijä tahtoo tehdä lauluja, eikä ainoastaan tahdo, vaan hän on kiinnittynyt siihen tapaan elää. Ilman lauluntekoa hän kokee itsensä vajaaksi, jokin merkitysarvo puuttuu. Siksi useimmat eivät lopeta: vaikka heillä voisi olla materiaalisen turvan suoma mahdollisuus lopettaa sävellystyönsä, he eivät käytä sitä. Pitkälti yli seitsemänkymmenen vanha Merle Haggard vastasi tuoreeltaan toimittajan eläkkeellejäämiskysymykseen: ”eläke tarkoittaa kuolemaa.”

Paul Simon on nyt 69 -vuotias. Uusi albumi ilmestyy pian. On kerta kaikkiaan pakko lainata tähän hänen uunituore mietelmänsä: ”I don´t really have a whole lot choice about what it is I do, because my mind keeps doing this. That´s what I am, and if the work is valued in any way, that´s great. If it isn´t, then someone else will make that donation. — This is who I am. This is what I do. I make up songs and I try to make them as interesting as possible. Stand back and just let me get on with it.”

En taida sanoa asiaa tuon paremmin, mutta se on myös tällaisen miltei puolet nuoremman noviisin allekirjoitettavissa.

Uskon päätöslaulu on uusioversio Rakkauden avauslaulusta ”Jos mulla menisi todella huonosti.” Jo kertosäesummaus ”etsin täältä maasta palastani taivaasta, jotain mihin uskoa ja mihin tukeutua” tuntui jälkeenpäin katsoen johdatukselta: olin viitannut trilogian ensiminuuteilla trilogian päätösmahdollisuuteen, käsittämättä sitä. Se on omituista mutta innostavaa.

Lauluilla on erityisiä merkityksiä tekijöilleen: silloin kun menee hyvin, silloin kun ei mene oikein mitenkään ja etenkin silloin jos menee todella huonosti. Pelkillä lauluilla ei onni urkene, mutta helpotusta ne kyllä tuovat. Eivätkä ainoastaan tekijöille, parhaimmillaan ne tekevät saman vastaanottajille.

( ”Jos mulla menisi todella huonosti” on Uskon päätöskappale, numero kaksitoista. )

Huolen hukkaaja

Mitä aikuinen mies tai nainen voi hukata?

Vaivattomasti hukattaviin tavaroihin kuuluvat ainakin käsineet, savukkeensytyttimet, plektrat, päähineet ja kaulahuivit. Kenkiä tai housuja varttuneemmat hukkaavat harvemmin, mikä johtunee niin Suomen kylmänlaisista oloista kuin myös siveellisyysvaatimuksista.

(Alkoholi saa kyllä hukkaamaan käsipuhelimia, lompakoita ja oleellisimpiakin vaatekappaleita, mutta kyllikseen nauttinut onnistuu menettämään myös siveellisyytensä ja järkikultansa, eikä näitä hukkaamisia siksi oteta huomioon.)

Mikä erottaa täysikasvuisen ihmisen täysikasvuisesta eläimestä?

Ainakin huomisen huolen ymmärtäminen. Luigi Pirandello on kirjoittanut: ”eläin ei mieti sitä.”*

Eläin elää nyt, se toteuttaa muinaista ”tartu hetkeen” –neuvoa edes käsittämättä jonkun antiikin roomalaisen joskus kehottaneen niin. Huomisen päivän ajatus on sille käsittämätön ja merkitystä vailla.

Useimmille meistä sunnuntai merkitsee viimeistä rajalinjaa ennen maanantain paluumarssia työelämään. Maanantaita seuraa tiistai ja numero seitsemää kahdeksan, ellemme sitten ala elää kuin Daniil Harmsin novellihenkilöt, joille edes numerojärjestys ei ole selvä saati pysyvä asia.

Meille on.

Me käsitämme huomisen ja ylihuomisen mitä todennäköisimmin koittavan, eikä siitä meinaa päästä yli: molemmat ovat täynnä mahdollisuuksia pieniin, keskikokoisiin tai suuriin huoliin, mieliharmeihin tai pelkoihin.

Sama tuleva antaa mahdollisuuden myös iloon, oivallukseen ja oppimiseen, joskin se tuntuu olevan helpompi unohtaa ja siivota syrjään.

Ellei sitten onnistu hukkaamaan huoltaan?

”Mitä sellainen puhe nyt ois

ettei huoliaan hukata vois!

Jollei viinisi lohtua suo,

jokin toinen tie vie lohdun luo…”

( ”Huolen hukkaaja” on Uskon kappale numero yksitoista. )

( * = Luigi Pirandello: ”Sitruunoita sisiliasta”)

Niin yksin?

Kuulin taannoin jutun, jossa keski-ikäinen naisihminen kummasteli ystävättärensä tapaa samoilla metsässä. ”Minä en kyllä uskaltaisi mennä metsään yksin. Siellähän voi tulla mieleen ihan mitä vain!”, hän sanoi.

Yksinäisyys on kahtalainen laji, melkein yhtä monisyinen kuin vanheneminen. Kirjoitin kolme vuotta sitten runonpätkän soolokeikkailusta. Syy siihen syntyi, kun monet tuttavani ihmettelivät, eikö sellainen ole hirvittävän yksinäistä. Harva edes tuntui odottavan vastaustani, kysymys sisälsi vastauksen: se on yksinäistä, ja siksi hirvittävää, vastenmielistä. Ikään kuin joukon osana oleminen onnellistaisi ihmisen takuuvarmasti. Aikuisuuteen asti ehtineet tietävät, ettei sellainen pidä paikkaansa. Jotkut lapsetkin tietävät sen.

Maan kiertäminen yksin ei ole parempaa tai huonompaa kuin saman työn tekeminen yhtyeen jäsenenä, se on vain erilaista.

Kyse on samanlainen kuin ”paskaduunin” käsite. En koe, että mikään elämäni aikana kohdalle osunut työ olisi ollut paskaduunia, mutta joka ikisessä työssä on kyllä ollut paskamaisia jaksoja; hetkiä, joina työ maistuu paskalta.

Laumansa hylkäämä taipuu onnettomuuteen, hänelle yksin jääminen on vaikea pala. Totutusta luopuminen, omanarvontunnon kolaukset ja elämän laintaulujen epäselvyys aikaansaavat sotkun, jonka setviminen saattaa nakertaa ihmistä sisältä käsin.

Itse yksinäisyytensä valinnut ei välttämättä kärsi tilanteestaan  – etenkin jos sille määrittyy jokin ajanjakso, jonka jälkeen voi taas palata muiden kaltaistensa pariin. Yksinäisyys voi olla hänelle sitä paljonpuhuttua laatuaikaa, elämän luksusta.

”Niin yksin?” alkaa yhdestä yksinäisyyttä peräänkuuluttavasta prosessista, laulunteosta. Yritin saada sävelkielen soimaan niin että tekemisen polveilevuus, onnistumisten ja epäonnistumisten ristiriitaisuus soisi siinä niin kuin koen sen tekevän itse elämässäkin. Siinä onkin haastetta yhdelle miehelle. Ja juuri siitä on kyse.

”Säveltäjä tahtoi säveltää ja laittaa lauseet niin,

että lopputulos soisi kunniaa myös taivaisiin…”

( ”Niin yksin?” on Uskon kappale numero kymmenen. )

Tyhjän päällä

Omar Khaijam on kirjoittanut (ja Jaakko Hämeen-Anttila suomentanut):

Kun elämä on mennyt, ei sillä väliä,

oliko se karvas vai makea.

Juo viiniä: meidän jälkeemme

kuu kasvaa ja vähenee, vähenee ja kasvaa.

( ”Ruukku rubiiniviiniä, Otava 2008. )

Laaditaan ennustuksia seuraavista kvartaaleista. Tehdään suunnitelmat siitä mitä sitten seuraa. Tehdään uudenvuodenlupauksia. Odotetaan play-off-kauden alkua. Mahdollisia ja ilahduttavia visioita joka ikinen, joskin tyhjää täynnä, jollei onni ole myötä ja tuuli suotuisa.

Taivaat ja helvetit – mistä uskonmallista nyt puhutaankaan – toimivat malliesimerkkeinä jonkin kaukaisimman mahdollisen odotuksesta. Taivaassa kaikki tulee olemaan hyvin, siellä kunnostautuneet palkitaan. Jos niin todella on, riemuitsen jokaisen sinne pääsevän puolesta.

Tuonpuoleisien lupauksiin usko täsmentyy parhaiten: jos uskoo pääsevänsä perille, päässee kyllä, sillä silloin toiminee elämässään niin että sisäänpääsy helpottuu tai muuttuu todennäköiseksi.

Sikäli uskonnollinen elämänvalinta on suuri plusmerkki kantajalleen: pyrkimys harmoniseen elämään ja hyvän tekemiseen rikastavat sielua ja jumaluuden koskiessa kaikkea Hänen luomaansa ei yksilö voi muuta kuin kunnioittaa kanssaeläjiään ja maailmaa, jossa saa elää. Jos tämän elämän jälkeen ei seuraakaan mitään odotettua Taivaan palkkiota, on ainakin tehnyt maanpäällisen parhaansa ja välttyy vielä harmilta, jossa joku syntisempi pääsisi huutelemaan: ”pieleen meni, olit väärässä!”

Siksi ne, joita ”Jumala on kutsunut nimeltä” ovat ehkä lähimpänä harmonisinta mahdollista tilaa, koska saatuaan sydämiinsä varmuuden tulevastakin hyvästä heille voi langeta tietty tasapaino jo nyt.

Yksi oleellinen näkökulma jää silti vaivaamaan. Tuorein esimerkki sellaisesta tapahtui seuraavalla tavalla:

Eräällä junamatkallani vieruspenkin mies kysyi, saisiko hän saarnata evankeliumia. Annoin luvan. Seurasi puhetta, jonka johtotähtenä loisti karmaisevan kohtalon mahdollisuus; paikka Helvetin tulipätsissä.

Saarnaaja teroitti usein eri tavoin sitä, kuinka minunkin olisi tehtävä parannus ja seurattava Ison Kirjan kirjaimia, jotta välttyisin paholaisen kurimukselta. Puhetta piisasi ja miltei koko hoito oli pelon sävyttämää: mitä saattaisi seurata sitten kun tämä elämäksi kutsuttu olisi ohi.

Yritin kääntää keskusteluamme silloisiin hetkiin ja ylipäätäänkin tähän maailmaan, josta olemme tietoisia: miksemme pyrkisi hyvään täällä, ja miettisi raivokkaimmin sitä, kuinka toimia oikeellisesti nyt? Miksi tuijottaa mahdolliseen Helvettiin, jonka tuomioita kai jakelee Jumala eikä kukaan muu? Miksi surisimme tuomiota nyt, kun Hänen tahdostaan ei kukaan meistä voi tietää edes vähintä?

Ymmärsin saarnaajani perusteet ja tuoreena käännynnäisenä hän oli varmaankin täynnä Sanan paloa. Silti – ja ehkä juuri siksi – jäimme etäälle toisistamme. Jotain hyvääkin sentään seurasi. Aiemmin muotoilemani ajatukset täsmentyivät: se, mitä teemme täällä on se pitävin totuus, jossa saatan roikkua kiinni. Hän luotaa ajatuksiaan tulevaan, minä enemmälti nykyiseen. Siinä kaikki.

”Miksi mä pelkäisin Helvetin tulta tai isoa pahaa sutta

kun täällä voin tehdä hyvää ja kiittää kauniiden kauneutta!”

( ”Tyhjän päällä” on Uskon kappaleista yhdeksäs. )

Halla-ahot

Ivan Andrejevits Krylov kirjoitti 1800 –luvulla faabeleita. Eläinsatujen maailma salli hänen ilmaista näkökulmansa silloinkin kun sanottavansa ei ollut sävyltään mairittelevaa. Tällä tavalla Krylov sai sanottavansa sanottua välttäen Tsaarin ja muiden vallanpitäjien vihan.

Krylov oli oikeassa. Ei ihminen ole eläintä kummempi. Toki meillä on kyky rationaalisuuteen, mutta sitäkin ehtymättömämpi kykymme sivuuttaa sen mahdollisuudet nousee esiin kuin keväinen rikkaruoho. Sellaiseen ei eläin pysty.

Mitään pakkoa sydämettömyyteen, oman edun kuumeiseen suojelemiseen tai vain laiskaan ajattelemattomuuteen ei ole. Me voisimme rakastaa enemmän.

Kun niin ei useinkaan käy, on tärkeää punnita sitä, mistä syystä.

”Halla-ahojen” lähtöruudussa on tilanne, jossa leijonat ovat kaapanneet vallan. Kuten ennenkin, eläinlajeja on monia, mutta ne kaikki elävät alisteisessa suhteessa leijoniin. Kyyti on kylmää, etenkin kun hyytävä henki on jäädyttänyt talven aloilleen: kuuteen vuoteen ei ole ollut kevättä, kesää tai syksyä.

Tarinan olisi siis voinut avata perinteisimmässä mahdollisessa hengessä: ”Olipa kerran Suomen maa, jossa…”  Sävelkieli ei kuitenkaan johdattanut sinne päin, eikä oleellisinta olekaan sadunkerronta, vaan sen suomat mahdollisuudet.

Kun olin saanut oman työni valmiiksi, ”Halla-ahot” terävöityi kaikissa käänteissään. Vellun sovituksessa on viite jos toinenkin suomalaisen  sävelaarteiston merkkiteoksiin, ja vaikka sovitusdemo oli paljonpuhuva, alkoivat sävyjen rikkaudet toden teolla paljastua vasta oikeiden soittajien puhkuessa niitä ulos. Mikään varsinainen yllätyksien yllätys se ei ollutkaan: moderneilla koneilla saadaan aikaiseksi sujuvasti valehtelevia mallinnuksia, mutta oikeaa, lihaa ja verta olevaa läsnäoloa ei.

Eläintermillä kuvattuna ”oman hännän nostaminen” ei oikein meinaa istua kulttuuriimme. Sellaista pidetään jos ei muuta niin tökerönä toimintana: ”kehuu itseään, mokoma!” Senkin uhalla olen ylpeä ”Halla-ahoista”; itse laulusta, Vellun sovituksesta, soittajien myötäelävästä soitosta, Vikstenin Jannen hienosta taltiointi- ja miksaustyöstä ja Saukon Antin ymmärtävästä masteroinnista.

Heidän työnsä tarpeellisuus kertokoon siitä, miten me ylipäätäänkin tarvitsemme toisiamme, eikä se tarve ole vihan kohteen tarvetta.

Onneksi.

Tussiluonnos "Halla-ahot"

”…vaikka leijona paraateja piti jo,

vielä kerran nousee pelastava aurinko…”

____________

( ”Halla-ahot on Uskon kappale numero kahdeksan. )

Kärpäsistä härkiä

Jos yrittäisin kertoa jotain siitä, millaista on säveltää, puhuisin mielikuvista.

Sävellys on ensiksi mielikuva. Vaikkapa New Orleans –torviyhtye. Ajatus on määrittelemätön, eikä sitä tarvitsekaan tarkentaa. Riittää, jos mielikuva ja aihe lyövät kättä.

Koittaa kyllä sekin päivä, jona kappaletta tahtoo ryhtyä varsinaisesti tekemään, kun nuo kaksi tekijää ovat kyllin lupaavalla tolalla.

Tätä kappaletta tein laulamalla sitä ulos. Aihe oli tiedossa sen verran tarkasti kuin sen tarvitsee olla (ja sikäli rajaamaton kuin sen tarvitsee olla), ja poljennon; sävelmaailman yleissävyn tunnistin. Niin sitten lauloin lauluani. Tekniikka on hidas, ymmärrettävästi, mutta vastakysymyksenä: miksi sen tarvitsisi olla sen nopeampi?

Kun eräs tv –ryhmä kävi luonani joskus puolitoista vuotta sitten, tallentaakseen kollaasityöskentelyäni (- kyse on siis paperileikkuuyhdistelmistä, jollaisia on nähtävissä mm. Toivon kuvituksissa ja näidenkin sivujen ”Messias” on saman tekniikan tuote-), ihmetteli joku ryhmäläinen työn hitautta, ”ei ole helppoa” –hengessä. Vastakysymykseni kuului jälleen: miksi sen tarvitsisi olla helppoa? Hyvin harva minkään arvoinen asia tulee saavutetuksi helpoimman kautta, ainakaan elämän tällä puolen. Ehkä mahdollisessa iäisyydessä on toisin, muttei siitä nyt sen enempää, koska niistä asioista ei voi tietää mitään.

Hyvän ääreen pääsy kysyy ponnisteluja; niin uskon ja uskon että niin on hyvä.

Palatakseni olennaiseen: uloslaulanta on hitaahko tie. Vastapainoksi sillä on se voittopuoli, että aiheisto tulee läpilauletuksi – vapaa assosiaatio ajautuu milloin minnekin, ja samalla kirkastuu se, mikä tuntuu tekeillä olevan laulun tapauksessa oikealta ja tarpeelliselta.

Joskus tulee mieleen myös jatkaa jotain kunniakkaaksi katsomaansa perinnettä. Aikana, jolloin tiedonvälitys ei vielä ollut nopeaa ja harvojen medioiden piiriin ei edes mahtunut tietty jaos tapahtumia, niistä tehtiin lauluja.

Ylämäen mylly paloi ja joku teki siitä laulun. Sotamies löysi rintamalta kotiinsa ja paluujuhlissa tappoi toisen, laulu siitäkin. Saarnamies otti kylän väen sanansa hallintaan, mutta puijasi kaikkia ja livisti oikean hetken tullen – laulunikkari oli jo työssään.

”Kärpäsistä härkiä” perustuu tuonkaltaiseen historiankirjoitukseen. Malli on tietysti aina subjektiivinen, enkä itsekään tahdo olla silkka ylöskirjaaja edes tällaisessa tapauksessa, mutta perusidea oli tuollainen.

Tahdon laulaa (niillekin, jotka saattavat sattua laulun ääreen vaikkapa kymmenen vuoden päästä) tarinan, jossa tarrakampanja sai tiettyjen tahojen evankelis-luterilaisen sapen kiehumaan yli.

Koskapa nuo seuraukset jäivät vaivaamaan mieltä, päätin selvittää, mistä minun nähdäkseni oli kysymys.

Tuoreempi vastaavansävyinen tapaus sattui TV2:n Homoillan myötä.

Hämmästelen yhä, miten vaikuttajapaikoille hakeutuneet ihmiset roiskuttavat kritiikin sylkeä homoseksuaalisuuden päälle, kun he voisivat käyttää saman energian johonkin rakentavaan missioon.

Suomessa riittää asunnottomia ja muita poljettuja erityisryhmiä, jotka tarvitsisivat kristillisten piirien apua.

Muiden auttaminen on kristillistä toimintaa. Muiden tuomitseminen lienee enemmälti sieltä vihtahousulta kotoisin.

( ”Kärpäsistä härkiä” on Uskon kappale numero seitsemän. )

Isoisä graniittirappusilla

Joskus ajattelee keksineensä hyvän laulunaiheen ja jos oikein hyvin käy, aiheen, jota ei ole juuri kyseisessä asussa kulutettu puhki. Tai ei vain ole itse sattunut kuulemaan sellaista, siitä kai useimmiten on kysymys.

”Ei –toivotut laulut” –sarjaan sain aikaiseksi yhden erityiskappaleen, ”Blondin.” Sen ristiriitaisuus korostui etenkin viime vuoden joulukuussa, kun lauloin kappaletta Kuopion kaupunginorkesterin solistina. Vasta sellaisessa ympäristössä ”minä olin Blondi, Hitlerin koira. Huolehtivan herrani helmoihin jäin” –jakso nousee korkeuksiin.

Laulussa tulisi olla sävelten ja sanojen ykseys, ja vielä suuremman palkan saa, jos niiden välille syntyy jokin pieni mutta tärkeä ristiveto. Sanat ovat merkitykselliset, jos on päättänyt käyttää niitä. Jollei sanoilla ole merkitystä, on varmasti parempi keskittyä tekemään instrumentaaleja. Itse en oikein osaa hellittää sanoista, sillä pidän lauletusta musiikista.

Silloin ne ovat onnistuessaan vaikkapa keskustelunavauksia, kuten ”Isoisä graniittirappusilla” pyrkii olemaan. Pelin henki on se, että laulaja tai yhtye tarjoaa avauksen keskustelulle kappaleen muodossa, ja kuulija muodostaa mahdollisen vastauksen tai vastuksen omassa päässään.

Kuulin tuoreeltaan jonkun jossain väittävän, ettei haastavampaa laulutekstiä rock´n´rollissa kaivata: jytinä, lanteen vatkaus ja be-bob-a-lula riittävät. Hyvä hänelle. Itse en kuitenkaan allekirjoita moista. Miksi lauletussa musiikissa ei voitaisi esittää yhtä monenkirjavia ja sävykkäitä draamoja kuin kirjallisuudessa? Miksi rock – tai mitä se ikinä onkaan, termeillähän voinee lopulta pyyhkiä takalistonsa – tulisi lauletun osalta alistaa tilaan, jossa kaikki on tavuviivoitettua?

”Isoisä graniittirappusilla” edustaakin musiikkia, jossa on vuolaahkon tekstin ja laajamittaisen musiikkimaisemoinnin yhtälönä kuuntelemista; kappaletta voi joutua pyörittämään läpi muutamaankin otteeseen, ennen kuin sen tarjoamat näkymät mahdollisesti aukeavat.

Sisällöllisesti uskon lauluun erityisellä tavalla. Ehdottaisin sitä levy-yhtiölleni singleksi, ellei sen mitta olisi yli kuuden minuutin. Koska nykytilanne taitaa olla se, ettei niin pitkää kappaletta soiteta kuin korkeintaan erityistapauksissa (jos niissäkään), ei maksane vaivaa painaa singleä sen koommin kuin pyrkiä painostamaan jotain asemaa sen soittoon. Eikä meillä taitaisi olla painostuskeinoja, jos rehellisiä ollaan.

Tärkeintä itselleni on lopulta se, että kappaleesta tuli enemmän kuin osiensa summa. Etenkin Vellun sovitus ja soittajien kyky soittaa kirjoitettu ulos, aivan naapurikuntaan asti, tekivät kokonaisuudesta itselleni paremman kuin onnistuneen.

Tämä on vakava laulu, mutta joskus täytyy laulaa vakava laulu, jos sellainen aihe tulee vastaan ja päättää antaa sille muodon.

( ”Isoisä graniittirappusilla” on Uskon kappale numero kuusi. )

Vahvin riippuvuus

Ilmeisen ikuinen kirjoittajan (ja lauluntekijän) dilemma on se, että kulloinenkin ympäröivä maailmantila on mitä on. Me emme käytä maailmaamme kovin hyvin.

Kun 1800 –luvun runoilija runoili ympäristönsä saasteista ja omasta sekä muiden ajattelemattomuudesta, hän ruoti pienellä volyymilla toimivaa tuhoprosessia. Nyt lapsetkin tietävät ettei joitain rakenteitamme ehkä voida hajottaa kuin törmäämällä johonkin kulutuksen Berliinin muuriin, ja vasta sitten meidän on opeteltava kaikki alusta, luonnonmukaisemmin. Japanissahan on käynyt tuoreeltaan niin: jättiaallon pyyhittyä isoja osia rannikkoa takaisin kivikaudelle he eivät voi muuta. Koska me vielä voimme, me jatkamme tätä nykyistä tietä.

Onko kysymys sielunvammasta tai jostain aivan muusta, sitä en tiedä koska omaan päähänsä ei voi ulkopuolisena kurkistaa, mutta sen tiedän että mietin tällaisia mahdottomia yhtälöitä. Oman elämäni tasolla pyrin ratkaisemaankin joitain ongelmallisimpia kysymyksiä; ilman sitä ei punnitsemisissa olisikaan mitään mieltä.

Yksi suuri kysymykseni on tupakointi. Siihen minulla on riippuvuus, ja vaikka sauhuttelun eettisyydessä ei ole hurraamisen tai lippujuhlan syytä, on myönnettävä että ajoittaisesti tupakka on totisesti nautintoaine. Se on myös lieka jalassa, ja noin seitsemällä miljardilla ihmisellä on kyllä jokin lieka – muuten nousee mieleen epäilys, onko ihminen edes ihminen.

En yritä siunata savukeasiaa: sen kyseessä ollessa on kirjoitettava yläotsakkeeksi suurin kirjaimin vain ja nimenomaan riippuvuus. Lohdullista on sentään se, etten ole tähän päivään mennessä kuullut kenestäkään, joka olisi neljä askia jouluaattona poltettuaan ajanut perheensä kirveen kanssa pakkaseen.

Hyviäkin riippuvuuksia on. Riippuvuus –sanassa on leimallisesti alisteinen sointi, mutta koska riippuvuudet ovat poiskirjoittamattomissa ihmisyydestä, kannattanee olla tyytyväinen löydettyään edes yhden hyvälaatuisen riippuvuuden.

Tahdoin tehdä laulun sellaisesta.

Kappale on hieman sentimentaalinen, ehkä jopa enemmän kuin vain hieman. Heti avauksessa käy ilmi se osa minuudestani, joka on taipuvainen ajoittaiseen matalamielisyyteen, alussa viittaamani turhuuden pohdiskeluun ja sen sellaiseen. En ole päässyt piirteestäni irti neljänkymmenen vuoden aikana, joten epätodennäköistä on että enää pääsenkään. (On loistavaa, jos käy toisin, mutta en laske liikoja sen varaan.) Jos siis palaan murehtimaan huomisen huolta (josta en edes tiedä mitään, joten sikälikin kuvio on totta kai absurdi), on minulla sentään vahvin riippuvuus.

( ”Vahvin riippuvuus” on Uskon kappale numero viisi. )

Huominen on kaukana

Silloin tällöin tulen miettineeksi, kuinka voisin jos asiani olisivat aivan toisin? Tätä kirjoittaessa elämäni perusteet ovat tilassa, jossa isompaa valittamisen aihetta ei ole. Mutta kohtuullisen hyvä terveydentila, antoisat ihmis- ja eläinsuhteet, asunto ja tulonsaannin jotenkuten takaava työ eivät ole itsestäänselvyyksiä. Useat hyviksi elämänkaariksi katsotut tarinat saavat täyskäänteensä mitättömiltä näyttävistä muutoksista, ja kun yksilön kivijalasta murtuu yksi kulmaus, usein myös kolme muuta sortuvat kuin varkain.

Niin kutsuttu globalisaatio lyö kapulaa yhä useamman rattaisiin. Työmies tai –nainen ei välttämättä löydä turvaansa siitä että teki kaiken ihan oikein ja niin kuin sovittiin, tehdas voi vaihtua metritehtaaksi siitä huolimatta. Sellaisen arvan sattuessa kohdalle viha ja pettymys ovat aivan ymmärrettäviä tunteita; pelissähän piti olla säännöt mutta ei sitten ollutkaan, koska peli oli arpapeli.

Pettymyksessä vellomista ei vain toivoisi pysyväksi tilaksi kenellekään: vihassa on polttoainemerkityksensä, sen kautta voi saada puhalletuksi kokoon jotain uutta ja rakentavaa ja sen jälkeen, jos onnellisesti käy, hylätä vihan. Sen sijaan pettymys hajottajavoima, jonka päätepysäkki tarjoaa apeita näkymiä.

Moni on kuitenkin törmännyt pettymykseen tai tulee törmäämään siihen, koska maailman valtasuhteet keikahtelevat uusiin asemiin ja meidän asemamme uudistetaan samoissa lauseissa. Turva voikin osoittautua turvattomuudeksi, luotettu taho luottamattomaksi.

Itse olen ehtinyt totutella turvattomuuteen. Näissä hommissa ei ole vakituisia palkkapäiviä, muista eduista edes puhumatta. Mutta: ennustamattomuudesta voi kehittyä normi ja normaalitila kun aikansa sellaista elää. Niinpä se, joka tippuu taiteilijaelämän rattailta, ei ainakaan rakenteellisessa mielessä tipu korkealta: hänhän hädin tuskin roikkui kiinni kyytipelissä sen ajan minkä sai. Säännönmukaisemmassa palkkatyössä olleelle vastaava muutoksen paikka on pirullisempi.

Miten siis selvitä, jos sattuu jotain sellaista – mitä tahansa – mikä vie nykyiseltä pohjan ja pudottaa pohjalle? Elämähän ei saisi loppua sellaiseen, vaikka oletusten tasolla niin saatetaan ennustaa. Ehkä siinä yksi elämä – vakanssin ja sen mukanaan tuoman materiaalisen hyvän aikakausi – loppuisi, mutta itse elämä ei. Mistä ammentaisin iloni, uskon itseeni ja merkityksien uudelleenmääritykset, jos entinen olisi pyyhitty pois?

Näitä mietteitä laajentamalla aloin säveltää ”Huominen on kaukana” –laulua.

Kuten useimmiten, laulu karkaa kertomaan paljosta muustakin kuin tekijänsä aikomista teemoista. Oleellista on sekin, etten toivonut kappaleesta suruun virittynyttä yksilöä, vaan yhdistelmää, jolla olisi sekä raskaspoljentoista että huvittelevampaa annettavaa. Elämä itsessään suo mahdollisuuksia, hyviäkin, ja sen tahdoin soivan lopputuloksessa, joka on jotain saattomatkamelodiikan ja bluegrass –ilakoinnin välimaastoista.

Koska en ole kokenut olevani oikea korvapari valitsemaan singlekappaletta, jätin tälläkin kertaa päätöksen levy-yhtiöväelle. Valinta osui tähän lauluun. Itse pidän sitä onnistuneena sille asettamissani pyrkimyksissä, ja se riittää. Etenkin kun Vellun sovitus ja soittoväen kyky saada se soimaan loivat runsaasti lihaa sävellykseni perusluuston ympärille. Välikkeen jousikuvioiden kiemurat ovat tosin viheliäisen vaativaa soitettavaa, mutta niiden hienoinen epäaikaisuus vain alleviivaa tarinan henkilöhahmojen vaiheita. Kun jousien säestyksellä otetaan osaa poliisipiirityksiin, mellakoihin ja vielä laitetaan mellakat kuplimaan, ei akatemian tarkkakorvaisimpia kriitikoita edes kutsuta paikalle.

Kuten lauluni kolmikko, Eino Leino koki jossain vaiheessa olevansa ”kirjaton, karjaton mies.” Siitä huolimatta hän ei kadottanut omanarvontuntoaan. Muutenhan ponteva summaus ”sentään mä seppona seison taas ja taivaiden kansia taon ja lyön, oi onnea tähtisen yön!” olisi jäänyt runoilematta.

Jotain sen sukuisen ajattelun ja sointivärin tavoitteita minullakin oli, pyrkiä päin sitä komeutta joka ihmisessä voi säilyä vaikka muu sitten olisikin mennyttä. Sillä eihän kapisinkaan koira piittaa muiden ivanauruista, jos se itse viihtyy nahoissaan.

Lukkopesää rikkoessaan mietti Gudmundsson:

”nyt viikinkien jälkeläinen polvillansa on…”

____________

( ”Huominen on kaukana” on Uskon kappale numero neljä. )

Balladi huvijahdista

”Ei riitä, että ihminen voi katsoa peilistä, onko tukka hyvin.

Pitäisi olla myös sellainen peili, josta voisi katsoa, onko sielu hyvin.”

( Herakleitos, n. 500 –luvulla )

____________

Kirjailija Daniil Harms toivoi ihmettä ja pelkäsi sitä. Tuossa jakomielitautiselta kuulostavassa asenteessa ei ole mitään poikkeuksellista. Kuinka usein voikaan nähdä tilanteen, jossa koko menneen vuoden ajan odotettu loma on räjähtänyt lomalaisten käsiin, tilanteeseen jossa jotain tuhoutuu aivan millä hetkellä hyvänsä.

Jollei tiedä mihin on matkalla, eksyy helposti. Jollei selvitä itselleen, mitä olisi vailla, alkaa helposti toteuttamaan muiden käsityksiä siitä, pyrkiä niitä kohti kun omat päämäärät puuttuvat.

Mutta yhden onni ei ole siirrettävissä toiselle, vaikka niin erehtyy luulemaan markkinamaailmassa, jossa onnellisuus on kaupan, pieninä palasina. Onnea myydään kattohuoneistona, merkkilaukkuna, kutsutilaisuutena tai meikkipurkkina.

Jokunen vuosi sitten luin artikkelin, jossa pääkaupunkiseudun nuorisoa haastateltiin heidän ammatillisista haaveistaan. Kolme neljännestä tahtoi päästä julkiseen työhön. Jos tutkimus olisi potkaistu käyntiin kysymyksellä, kuka oli nuorten näkemyksen mukaan maamme julkisin ihminen, olisi vastaus varmaankin ollut Matti Nykänen. Hänet oli juuri viskattu vankilaan tapon yrityksestä. Jos liikkui ulkosalla, ei kyseistä tietoa päässyt karkuun: se näkyi kaikkialla.

Kysymyksenasettelu vaikuttaa siihen, millaisia vastauksia saadaan. Jos siis pelinavaus oltaisiin muokattu muotoon: ”tahdotko olla isona kuin Matti Nykänen nyt”, olisivat nuoret juosseet karkuun jo pelkkää mahdollisuutta joutua koskaan julkiseen työhön.

Muun muassa tällaisia hajanaisia ajatuksia pyörittelin silloin kun tallensin ”Balladi huvijahdista” –kappaleen musiikilliset ensi-ideat.

Päähenkilöitä on kolme: laulaja, huvijahdin kokki ja hänen siipirikkoutunut lemmikkilokkinsa. Hyvin lyhyen ajan kuluessa ymmärsin, että tämän laulun mitta ei olisi se ytimekkäin kolmen, neljän minuutin kestoinen: paljon myöhemmin sovittaja Vellu sanoikin, ettei ”Balladia” voi kutsua biisiksi, että biisi –sana tuo mieleen Little Richardin Tutti Fruttin, ei tätä laulua.

Jälkeenpäin arvioiden taisinkin tehdä jotain, minkä tekstillinen anti lähestyy novellia tai lyhytelokuvan käsikirjoitusta. Se ei ollut ehdoton päämäärä tai pinttymä, josta en päässyt irti, vaan lauluaiheen itsensä sanelemaa.

Kappale liittyy tematiikaltaan sitä edeltäneeseen ”Jatkakaa soutamista” –lauluun, sillä nyt laulaja on saanut ympärilleen kolossaalisen laivan, josta ei huvituksia tai korkea-arvoista seuraa puutu.

”Kun huvijahtiin astuin, niin astuin unelmaan

ja ihmettelin itsekin, miksi onnenpäivät osakseni saan…

( ”Balladi huvijahdista” on Uskon kappale numero kolme. )