Halla-ahot

Ivan Andrejevits Krylov kirjoitti 1800 –luvulla faabeleita. Eläinsatujen maailma salli hänen ilmaista näkökulmansa silloinkin kun sanottavansa ei ollut sävyltään mairittelevaa. Tällä tavalla Krylov sai sanottavansa sanottua välttäen Tsaarin ja muiden vallanpitäjien vihan.

Krylov oli oikeassa. Ei ihminen ole eläintä kummempi. Toki meillä on kyky rationaalisuuteen, mutta sitäkin ehtymättömämpi kykymme sivuuttaa sen mahdollisuudet nousee esiin kuin keväinen rikkaruoho. Sellaiseen ei eläin pysty.

Mitään pakkoa sydämettömyyteen, oman edun kuumeiseen suojelemiseen tai vain laiskaan ajattelemattomuuteen ei ole. Me voisimme rakastaa enemmän.

Kun niin ei useinkaan käy, on tärkeää punnita sitä, mistä syystä.

”Halla-ahojen” lähtöruudussa on tilanne, jossa leijonat ovat kaapanneet vallan. Kuten ennenkin, eläinlajeja on monia, mutta ne kaikki elävät alisteisessa suhteessa leijoniin. Kyyti on kylmää, etenkin kun hyytävä henki on jäädyttänyt talven aloilleen: kuuteen vuoteen ei ole ollut kevättä, kesää tai syksyä.

Tarinan olisi siis voinut avata perinteisimmässä mahdollisessa hengessä: ”Olipa kerran Suomen maa, jossa…”  Sävelkieli ei kuitenkaan johdattanut sinne päin, eikä oleellisinta olekaan sadunkerronta, vaan sen suomat mahdollisuudet.

Kun olin saanut oman työni valmiiksi, ”Halla-ahot” terävöityi kaikissa käänteissään. Vellun sovituksessa on viite jos toinenkin suomalaisen  sävelaarteiston merkkiteoksiin, ja vaikka sovitusdemo oli paljonpuhuva, alkoivat sävyjen rikkaudet toden teolla paljastua vasta oikeiden soittajien puhkuessa niitä ulos. Mikään varsinainen yllätyksien yllätys se ei ollutkaan: moderneilla koneilla saadaan aikaiseksi sujuvasti valehtelevia mallinnuksia, mutta oikeaa, lihaa ja verta olevaa läsnäoloa ei.

Eläintermillä kuvattuna ”oman hännän nostaminen” ei oikein meinaa istua kulttuuriimme. Sellaista pidetään jos ei muuta niin tökerönä toimintana: ”kehuu itseään, mokoma!” Senkin uhalla olen ylpeä ”Halla-ahoista”; itse laulusta, Vellun sovituksesta, soittajien myötäelävästä soitosta, Vikstenin Jannen hienosta taltiointi- ja miksaustyöstä ja Saukon Antin ymmärtävästä masteroinnista.

Heidän työnsä tarpeellisuus kertokoon siitä, miten me ylipäätäänkin tarvitsemme toisiamme, eikä se tarve ole vihan kohteen tarvetta.

Onneksi.

Tussiluonnos "Halla-ahot"

”…vaikka leijona paraateja piti jo,

vielä kerran nousee pelastava aurinko…”

____________

( ”Halla-ahot on Uskon kappale numero kahdeksan. )

Lukijoiden kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *