Huominen on kaukana

Silloin tällöin tulen miettineeksi, kuinka voisin jos asiani olisivat aivan toisin? Tätä kirjoittaessa elämäni perusteet ovat tilassa, jossa isompaa valittamisen aihetta ei ole. Mutta kohtuullisen hyvä terveydentila, antoisat ihmis- ja eläinsuhteet, asunto ja tulonsaannin jotenkuten takaava työ eivät ole itsestäänselvyyksiä. Useat hyviksi elämänkaariksi katsotut tarinat saavat täyskäänteensä mitättömiltä näyttävistä muutoksista, ja kun yksilön kivijalasta murtuu yksi kulmaus, usein myös kolme muuta sortuvat kuin varkain.

Niin kutsuttu globalisaatio lyö kapulaa yhä useamman rattaisiin. Työmies tai –nainen ei välttämättä löydä turvaansa siitä että teki kaiken ihan oikein ja niin kuin sovittiin, tehdas voi vaihtua metritehtaaksi siitä huolimatta. Sellaisen arvan sattuessa kohdalle viha ja pettymys ovat aivan ymmärrettäviä tunteita; pelissähän piti olla säännöt mutta ei sitten ollutkaan, koska peli oli arpapeli.

Pettymyksessä vellomista ei vain toivoisi pysyväksi tilaksi kenellekään: vihassa on polttoainemerkityksensä, sen kautta voi saada puhalletuksi kokoon jotain uutta ja rakentavaa ja sen jälkeen, jos onnellisesti käy, hylätä vihan. Sen sijaan pettymys hajottajavoima, jonka päätepysäkki tarjoaa apeita näkymiä.

Moni on kuitenkin törmännyt pettymykseen tai tulee törmäämään siihen, koska maailman valtasuhteet keikahtelevat uusiin asemiin ja meidän asemamme uudistetaan samoissa lauseissa. Turva voikin osoittautua turvattomuudeksi, luotettu taho luottamattomaksi.

Itse olen ehtinyt totutella turvattomuuteen. Näissä hommissa ei ole vakituisia palkkapäiviä, muista eduista edes puhumatta. Mutta: ennustamattomuudesta voi kehittyä normi ja normaalitila kun aikansa sellaista elää. Niinpä se, joka tippuu taiteilijaelämän rattailta, ei ainakaan rakenteellisessa mielessä tipu korkealta: hänhän hädin tuskin roikkui kiinni kyytipelissä sen ajan minkä sai. Säännönmukaisemmassa palkkatyössä olleelle vastaava muutoksen paikka on pirullisempi.

Miten siis selvitä, jos sattuu jotain sellaista – mitä tahansa – mikä vie nykyiseltä pohjan ja pudottaa pohjalle? Elämähän ei saisi loppua sellaiseen, vaikka oletusten tasolla niin saatetaan ennustaa. Ehkä siinä yksi elämä – vakanssin ja sen mukanaan tuoman materiaalisen hyvän aikakausi – loppuisi, mutta itse elämä ei. Mistä ammentaisin iloni, uskon itseeni ja merkityksien uudelleenmääritykset, jos entinen olisi pyyhitty pois?

Näitä mietteitä laajentamalla aloin säveltää ”Huominen on kaukana” –laulua.

Kuten useimmiten, laulu karkaa kertomaan paljosta muustakin kuin tekijänsä aikomista teemoista. Oleellista on sekin, etten toivonut kappaleesta suruun virittynyttä yksilöä, vaan yhdistelmää, jolla olisi sekä raskaspoljentoista että huvittelevampaa annettavaa. Elämä itsessään suo mahdollisuuksia, hyviäkin, ja sen tahdoin soivan lopputuloksessa, joka on jotain saattomatkamelodiikan ja bluegrass –ilakoinnin välimaastoista.

Koska en ole kokenut olevani oikea korvapari valitsemaan singlekappaletta, jätin tälläkin kertaa päätöksen levy-yhtiöväelle. Valinta osui tähän lauluun. Itse pidän sitä onnistuneena sille asettamissani pyrkimyksissä, ja se riittää. Etenkin kun Vellun sovitus ja soittoväen kyky saada se soimaan loivat runsaasti lihaa sävellykseni perusluuston ympärille. Välikkeen jousikuvioiden kiemurat ovat tosin viheliäisen vaativaa soitettavaa, mutta niiden hienoinen epäaikaisuus vain alleviivaa tarinan henkilöhahmojen vaiheita. Kun jousien säestyksellä otetaan osaa poliisipiirityksiin, mellakoihin ja vielä laitetaan mellakat kuplimaan, ei akatemian tarkkakorvaisimpia kriitikoita edes kutsuta paikalle.

Kuten lauluni kolmikko, Eino Leino koki jossain vaiheessa olevansa ”kirjaton, karjaton mies.” Siitä huolimatta hän ei kadottanut omanarvontuntoaan. Muutenhan ponteva summaus ”sentään mä seppona seison taas ja taivaiden kansia taon ja lyön, oi onnea tähtisen yön!” olisi jäänyt runoilematta.

Jotain sen sukuisen ajattelun ja sointivärin tavoitteita minullakin oli, pyrkiä päin sitä komeutta joka ihmisessä voi säilyä vaikka muu sitten olisikin mennyttä. Sillä eihän kapisinkaan koira piittaa muiden ivanauruista, jos se itse viihtyy nahoissaan.

Lukkopesää rikkoessaan mietti Gudmundsson:

”nyt viikinkien jälkeläinen polvillansa on…”

____________

( ”Huominen on kaukana” on Uskon kappale numero neljä. )

Lukijoiden kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *