Niin yksin?

Kuulin taannoin jutun, jossa keski-ikäinen naisihminen kummasteli ystävättärensä tapaa samoilla metsässä. ”Minä en kyllä uskaltaisi mennä metsään yksin. Siellähän voi tulla mieleen ihan mitä vain!”, hän sanoi.

Yksinäisyys on kahtalainen laji, melkein yhtä monisyinen kuin vanheneminen. Kirjoitin kolme vuotta sitten runonpätkän soolokeikkailusta. Syy siihen syntyi, kun monet tuttavani ihmettelivät, eikö sellainen ole hirvittävän yksinäistä. Harva edes tuntui odottavan vastaustani, kysymys sisälsi vastauksen: se on yksinäistä, ja siksi hirvittävää, vastenmielistä. Ikään kuin joukon osana oleminen onnellistaisi ihmisen takuuvarmasti. Aikuisuuteen asti ehtineet tietävät, ettei sellainen pidä paikkaansa. Jotkut lapsetkin tietävät sen.

Maan kiertäminen yksin ei ole parempaa tai huonompaa kuin saman työn tekeminen yhtyeen jäsenenä, se on vain erilaista.

Kyse on samanlainen kuin ”paskaduunin” käsite. En koe, että mikään elämäni aikana kohdalle osunut työ olisi ollut paskaduunia, mutta joka ikisessä työssä on kyllä ollut paskamaisia jaksoja; hetkiä, joina työ maistuu paskalta.

Laumansa hylkäämä taipuu onnettomuuteen, hänelle yksin jääminen on vaikea pala. Totutusta luopuminen, omanarvontunnon kolaukset ja elämän laintaulujen epäselvyys aikaansaavat sotkun, jonka setviminen saattaa nakertaa ihmistä sisältä käsin.

Itse yksinäisyytensä valinnut ei välttämättä kärsi tilanteestaan  – etenkin jos sille määrittyy jokin ajanjakso, jonka jälkeen voi taas palata muiden kaltaistensa pariin. Yksinäisyys voi olla hänelle sitä paljonpuhuttua laatuaikaa, elämän luksusta.

”Niin yksin?” alkaa yhdestä yksinäisyyttä peräänkuuluttavasta prosessista, laulunteosta. Yritin saada sävelkielen soimaan niin että tekemisen polveilevuus, onnistumisten ja epäonnistumisten ristiriitaisuus soisi siinä niin kuin koen sen tekevän itse elämässäkin. Siinä onkin haastetta yhdelle miehelle. Ja juuri siitä on kyse.

”Säveltäjä tahtoi säveltää ja laittaa lauseet niin,

että lopputulos soisi kunniaa myös taivaisiin…”

( ”Niin yksin?” on Uskon kappale numero kymmenen. )

Lukijoiden kommentit

  1. Tyyni /

    Hei Jarkko,
    kommentoin satunnaisesti hieman vanhempaa kirjoitustasi, koska se tuntui koskettavan minua eniten. Olenhan näet uusi tulokas kuulijakunnassasi, vaikka neljääkymmentä jo käynkin. Sinänsä hassua, että löysin sinut vasta nyt, koska uskon, että musiikkisi ja tekstisi olisivat antaneet minulle paljon jo aiemminkin, mutta ehkä silloin aika oli varattu muille tahoille ja omalle kasvulleni oli juuri nyt sopivaa vastaanottaa sinut elämääni. Tai ei nyt tietenkään suoranaisesti sinua, mutta ainakin tuon palan, jonka meille kuulijoille itsestäsi jaat.
    Yksinäisyys siis koskettaa minua, olen kamppaillut elämässä aika lailla päästäkseni tasapainoon tuon itse valitun ja toisista riippumattoman yksinäisyyden välillä. Kuinka usein olenkaan joutunut kohtaamaan tuon lauman ulkopuolelle jäämisen, mutta toisaalta kaiken sen tuskan keskellä olen aina löytänyt voiman ja rakkauden itsestäni ja uskon siten kasvaneeni vahvemmaksi. Itsenäiseksikin, vaikka toisinaan mietin, onko päämääräni todella olla täysin riippumaton toisista ihmisistä ja voiko sellainen vapaus olla edes mahdollista. Kauneimpia hetkiä elämässäni kun ovat sittenkin olleet ne toisten kanssa jaetut. Toisaalta taas kaikki henkisen kasvun oivallukset ja luomistyön tuotokset ovat syntyneet yksinäisyydessä. Ristiriitaa, kuten sinäkin mainitsit…
    Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelen, yksinäisyyden kurjuus häviää silloin, kun rakkaus on läsnä. Rakkaus on tietynlainen vapaus, koska voihan ihminen olla hyvin yksinäinen seurassakin. Äitini kuoli hiljattain ja jouduin ravistelluksi jälleen yksinäisyyden saralla. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että Myrsky- kappaleesi toi paljon lohtua päiviini. Äitini elämää varjosti viinankiro ja se pakotti minut viime vuosina kovettamaan sydämeni häntä kohtaan. Kun tieto kuolemasta tuli, suorastaan häkellyin siitä rakkauden määrästä, joka yhtäkkiä tulvi sydämeeni. Surin, mutta olin surussani äärettömän onnellinen rakkaudesta, jonka lienen viimeksi pienenä lettipäisenä tyttönä kokenut. Sain laskea muurit ja olla vapaa. Ollapa vapaa ja rakastaa, mitäpä sitä ihminen voisi yksinäisyydessään muuta toivoa.
    Uskon, toivon ja rakkauden jälkeen lienee sopiva aika siirtyä tutkimaan koirien taivasta. Kaikkea hyvää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *