Kuukausittainen arkisto: maaliskuu 2011

Jatkakaa soutamista

Saksalainen mies voitti silloisen historiankirjoituksen suurimman lottopotin. Niin pitkäaikaistyöttömästä sukiutui monimiljonääri. Mies oli aina ollut autojen perään, suureellisten autojen perään aivan erityisesti. Nyt hän saattoi saavuttaa unelmansa ja ostaa autokaupan. Kauppa oli täynnään mitä mieluisampia automalleja. Mies jätti kaupanteon ajatukset sikseen ja keskittyi sen sijaan itse nauttimaan autoistaan. Oli vain yksi jarruttava tekijä. Miehellä ei ollut ajokorttia. Rahaa sentään riitti, ja mies päätti palkata itselleen kuskin. Paljonkos autokuski miljonäärin rahavirroista veisi, summa oli hänen mittakaavassaan mitätön.

Mies istuskeli erilaisten loistoautojensa takapenkeillä ja huuteli kuskille minne suunnata seuraavaksi. Mies oli ollut viinaan menevä koko aikuisikänsä ja mikäpä oli kiskoessa lämmikettä pikakiitäjien pyhimmissä. Jano talttui ajoittaisesti mutta hengen nälkä ei: mies huomasi kaipaavansa seuraa, vaikka asiat olivatkin muuten liki täydellisellä tolalla. Seuraa löytyi helposti, ainahan miljonääri seuraa saa. Mies osti pitävämpiä määriä alkoholia, jotta muutkin iloiset veikot saattoivat kostuttaa kurkkujaan. Kuski kuljetti nyt maan läpi kokonaista seuruetta. Koitti kuitenkin sellainen päivä, jona mies ei malttanut pysyä irti ratista, vaikka veri ei ollut viinaksista vapaa. Sinä päivänä hän tienasi ensimmäisen rattijuopumussyytteensä.

Milloin tulee saavutetuksi raja, jonka ylitettyään ihminen ymmärtää olla kriittinen itseään kohtaan, punnita tekonsa ja myöntää virheensä? Saksalaismiljonäärille se hetki ei ollut oikeuden istunnossa. Päinvastoin, mies joi ja kuin tartunnan saaneena kampesi auton rattiin. Moni loistoauto oli hetkisessä valmista hinattavaa kaatopaikalle, ja ihmekö se, kun kuski ei alkujaankaan osannut ajaa ja ajokunto oli aina kelvoton.

Eräänä vähemmän toivottuna päivänä mies oli taas oikeuden edessä, ja syyttäjä luki osanottajille rattijuopumussyytteiden katkeamatonta listaa. Sallimus oli ollut mukana sikäli että vakavilta henkilövahingoilta oli säästytty, mutta ei miehen päätä voinut millään verukkeella silittääkään.

Edessä oli vuosien vankilatuomio, mutta maksamalla takuusumman mies saisi vielä hetken nauttia elämästä ilman kaltereja ikkunoissa. Takuusumma jäi maksamatta, mies oli jo käytännöllisesti katsoen varaton.

Miehen perhe oli ollut pienen ikuisuuden verran pettynyt isännän edesottamuksiin. Vankilakeikka katkoi siteet lopullisesti. Perhe alkoi suhtautui mieheen niin kuin tämä ei olisi koskaan ollut heidän perheensä jäsen. Konkurssikypsän autokaupan myymisellä katettiin miehen valtavat velat ja sikäli asiat olivat palanneet lähtöpisteeseen, aikaan ennen lottovoittoa. Erona oli vain se, että nyttemmin mies oli perheetön , asunnoton vankilakundi.

Vuosia myöhemmin, miehen päästessä vapauteen häntä haastateltiin suureen viikkolehteen, sillä vapautumisviikolla arvottiin lotossa jättipotti; kaikkien aikojen suurin, vielä suurempisummainen kuin se jonka mies oli aikoinaan voittanut. Haastattelija ei malttanut olla kysymättä, miltä miehestä nyt tuntuu. Mies vastasi harmittelevansa tekemiään ratkaisuja, eikä voinut noin vain ohittaa varsinkaan yksin jäämistään, mutta perusmielialansa hän kertoi olevan hyvä. ”Minulle kävi elämäni tässä vaiheessa tällä tavalla. Tästä minun on vain jatkettava eteenpäin. Mitä muutakaan voisin?”

Hyvä lukija. Tämä tarina ei ole yhtäläinen ”Jatkakaa soutamista” –kappaleen kanssa. Itse asiassa tässä tarinassa on hyvin vähäisesti yhtäläisyyksiä levytettyyn lauluun. Tahdoin silti kirjoittaa saksalaismiehestä, sillä hän oli selvästikin – upotettuaan itse oman optimistijollansa – päättänyt jatkaa soutamista. Häntä lainaten: ”tästä minun on vain jatkettava eteenpäin.”

Hyvää iltaa!

( ”Jatkakaa soutamista” on Uskon kappaleista toinen. )

Tarina Usko Veikkosesta

ITE!

Levykansien pohdiskelu alkaa ainakin minun tapauksessani usein jo laulunteon rinnalla. Kyseessä on hyvin avarahenkinen erilaisten mahdollisuuksien pohdiskelu, mutta oleellisinta on, että kyseinen silaus on tärkeä. Jollei se olisi sitä, voisi levyn pakata vaikka Minigrip –pussiin.

Kun aloin määrätietoisemmin etsiä vaihtoehtoja kannen toteutukseen, tulin jotenkin sukeltaneeksi ITE –taiteeksi kutsuttuun tekemiseen. Internetissä majailee lähes kaikkea, ja asiasta kiinnostuneet löytävät kyllä helposti ITE –taide-esimerkkejä.

Muutamat hurjat ovat tehneet kymmenittäin veistoksia pihamailleen, ja vielä hurjemmat ovat liittäneet kotinsa koristelemisen elimelliseksi osaksi kokonaistaideteoksiaan. Yleensä kyse on romutavaran hyödyntämisestä (jota kutsutaan mm. roskataiteeksi, vaikka termi on harhaanjohtava, sillä taiteensa syntyy roskasta, se ei ainakaan minun nähdäkseni ole roskaa) tai puun jälleentyöstämisestä. Hienoja töitä, yhtä kaikki, ja toivon että niiden takana on yhtä hienoja ihmisiä.

ITE –lyhenne muodostuu sanoista Itse Tehty Elämä. Sen perusteella kaikkien tulisi olla ite –taiteilijoita, sillä itse tehdyn elämän vastakohta on Muiden Sinulle Määräämä Elämä, ja tuo MSME kuulostaa painajaiselta.

En kuitenkaan löytänyt aihetta käsittelevistä kirjoista tai edes verkosta juuri sellaista hahmoa, johon olisin osannut laittaa puumerkin: ”tämän tahtoisin levykanneksi!” Etsintäni siis jatkui, siinä missä muutamien laulujen viimeisteleminen, sovitustyö ja soittoharjoituksetkin.

Ensin oli uhritukkeja, sitten vaivaisukkoja

Vaivaisukkoperinteen edeltäjiä olivat uhritukit, joiden olemassaolon peruste oli sama kuin puu-ukkojen: kerätä rahaa köyhien auttamiseksi.

Vaivaisukkoja – kehittyneempiä ja muodollisesti hienostuneempia keruulippaita on edelleen maassamme yli sadan yksilön verran, vaikka tätä nykyä niiden keruukonsepti lienee vähäinen. Vaivaisukkojen tilalle ovat tulleet Veikko Hurstin ruoka-avun kaltaiset yksiköt, ja ukot ovat saaneet nostalgian leiman.

Oma nostalgiantarpeeni on ainakin vielä melko vähäinen, mutta vaivaisukot alkoivat kiehtoa levykansiaiheena. Ehdotus tuli kansigraafikoltani, Jussi S. Karjalaiselta, ja samoihin aikoihin – tahtoessaan ajaa Suomea Natoa päin – Kataisen Jyrki pelotteli jarrumiehiä väitteellä, jonka mukaan ilman liittoutumaa maamme jää ”pihalle kuin vaivaisukko.” Poliittinen elämäkin siis kehotti valitsemaan vaivaisukon.

Alkoi oikeanlaisen kuvan etsintä. Tarvittavia tekijöitä oli kolme: innostava puuveistos, siitä otettu riittävän korkeatasoinen ja onnistuneesti rajattu (sekä luonteeltaan ´oikea´) kuva ja lupa tuon otoksen käyttämiseen. Onnistuneita kuvia löytyi muutamia, mutta idean vieminen loppuunsa kaatui toistuvasti kuvan käyttöluvan torppauksiin.

Ratkaiseva askel kohti käsitöitä

Tammikuun viimeisellä täydellä viikolla soitin Jussille ja ihmettelin ääneen, mitä lopulta tekisimme: hylätäkö ajatus puumiehestä vai uskaltaisimmeko odottaa. Vähimpiäkään takeita luvan saamisesta ei ollut, joten ”katsellaan” –asenne veisi meidät helposti tilanteeseen, jossa levy julkaistaisiin esimerkiksi syksyllä tai seuraavan vuoden vaihduttua. Mitään yhtä loistavalta tuntuvaa kansi-ideaa emme tietenkään omanneet, eikä pakon alla kehitellyistä vaihtoehtoideoista tullut kaksisia. Sanonta ”pakko on paras muusa” ei tuntunut tällä kerralla toimivan.

Lohkaisin puolivakavissani sisuuntuneena että teen kohta veistoksen itse. Kerran ääneen sanotusta on vaikea perääntyä, etenkään jos toinen keskustelijoista innostuu ja alkaa toistelemaan, kuinka se olisikin kaikkein paras ratkaisu.

Olin maalannut itseni nurkkaan, ja asiaan oli suhtauduttava sen mukaisesti. Aloin tehdä vaivaisukkoani ilta-ajoilla ja pari viikonloppua kului puutöissä aivan aamusta iltaan –määräyksellä, sillä alku on aina hankalaa. En ole tehnyt veistostaidetta aiemmin; silloin on edettävä yritysten ja erehdysten kautta.

Yhtätoista päivää ja kuuttakymmentä tuntia myöhemmin veistos oli valmis.

Kymmenen lisätuntia olisi varmaankin kulunut helposti, ellei sukulaismies olisi auttanut ystävää hädässä ja tehnyt vaivaisukon sadekatosta.

Lopputulos ei siis ole täysin minun aikaansaannostani, mutta kuten usein muutenkin, kaikki eivät joko ehdi tai osaa ratketa aivan kaikkeen.

Kun tekee – tai vielä oikeammin sanoen: luo (tätä vaivaisukkoahan ei ollut olemassa ennen kuin loin sen) –  oman teoksensa, on siitä ollut iloa, jollaista emme olisi saaneet irti ´oikeista´ vaivaisukoista. Tämä upouusi malli kun on niin sanottu mobile –versio, jota voi kuljettaa mukanaan. Kansien kuvaussessiossa juuri tätä erikoislaatua hyödynnettiinkin.

Siispä, hyvät naiset ja herrat: itse näppäämäni kuva itse askarrellusta Usko Veikkosesta.

Levykauppa Äx tarjoaa paitaa levyn kylkiäiseksi

http://äx.fi/P264909

Tarkennus tiistain ratoksi

Desibeli.net –verkkosivuilla on artikkeli Tuukka Hämäläisen ”Kirosäkeet” -haastattelukirjasta.

http://desibeli.net/juttu/2221

Sinällään ansiokkaassa arviossa on yksi lauseenpuolikas johon en saata olla puuttumatta: ”..Martikaista, jonka sanoitusopissa sekä Samae Koskinen että Antti Hyyrynen ovat pistäytyneet.”

En ole koulu, en edes opettaja. Sekä Samin että Antin kanssa on ollut kysymys  (toivoakseni) vastavuoroisesta keskustelusta: jos laulun teksti ei ota valmistuakseen, on joskus avartavaa pohdiskella ääneen sitä, mihin suuntaan kirjoittaja edes pyrkii.

”Sanoitusoppi” voi harhauttaa luulemaan, että omaan dogmeja, joita tarjoaisin muiden ohjenuoriksi. Juuri sitä pyrin välttämään. Lauluntekijäksi tulee tekemällä lauluja, ja persoonalliseksi lauluntekijäksi tekemällä oman sisustuntumansa mukaisia lauluja. Juuri se on riemastuttavaa: kuulla lähietäisyydeltä, kuinka jokin kappale saavuttaa kirkastuneen muotonsa, oltuaan ehkä hetken lopullista hahmoaan vailla.

Osuuteni tuollaiseen muutokseen voi olla tärkeä, mutta opettajuudesta ei ole syytä puhua, ennemminkin toveruudesta.

Kuten nuoruuteni suosikkiyhtye NoMeansNo kiteytti: ”Only a sheep needs a leader.” Lämmöllä: Jarkko Martikainen.

Messias: levyn avauslaulu ja mietteitä sen aiheistosta.

Kansanjoukko puntaroi: ”hyviä puhujia kaikki kuusi, mutta kuka heistä on Messias?”

Uskon avauskappaletta valitsimme ainakin parin kuukauden ajan. Levyn avaus on tekijöille erityisen merkityksellinen siksi että sen myötä paalutetaan joitain perustuksia, joiden päälle tulisi rakentaa niihin kyllin hyvin sitoutuvia elementtejä levyn edetessä. Ei ole yhdentekevää, mikä laulu on se ensimmäinen.

Tom Waitsin Mule variationsin avauslaulu Big in Japan ei ole levyn sävellyksellisesti ja sanoiltaan paras teos, jos minulta kysytään, mutta siinä on teemallisesti kylliksi viitteitä tulevasta sekä sointikuvallisesti levyn kokonaisilmettä kiteyttävä hönkä ja vimma. Sama koskee monia muita itselleni kestäväksi osoittautuneita levyjä.

Muitakin vaihtoehtoja tutkimme – niin kai kaikki, joille sananmukaisesti kokonaisen albumin tekeminen on tärkeää. Punnitustilanteissa suurin painoarvo asetettiin kahdelle päätekijälle: mikä on musiikillinen sävy, onko rytmiikka lupaavan oloinen ja mitkä ovat ensimmäiset laulettavat sanat.

Sitä kautta löysimme pari muuta avauspaikan kandidaattia, ja viikon tai kahden verran albumi olikin käynnistymässä Tyhjän päällä –kappaleella. Ne jotka ovat kuulleet kyseisen parin minuutin paukutuksen tietävät laulun olevan sisällöllisesti melko rentoutunutta lajia. Siinä oli ongelmamme.

Koska koen uskon ristiriitaisempana, monisyisempänä ja näkymättömissä olevia tasoja sisältävänä teemana kuin mitä Tyhjän päällä edustaa, palasimme lähtöruutuun.

Messiaan kysymys on itselleni kiehtova. Useimmissa lähteissä messias tarkoittaa pelastajaa. Messias on myös kuningas, vaikkei termillä taidetakaan tarkoittaa varsinaista maallista kuningasta.

Suomalaisille termi on tutuin Jeesus Nasaretilaisen hahmossa, eikä hänen puheissaan olekaan mitään vialla. Olen lueskellut Isoa Kirjaa viimeisen vuoden aikana ihan mielenkiinnostakin paljon, mutta Messias ei ainakaan minulle ole ensisijaisesti uskonnollinen kysymys.

Pikemminkin se on sarja laveampisisältöisiä kysymyksiä.

Tarvitsemmeko me messiaan ja jos, niin miksi? Mistä messiaan voi löytää ja mistä Hänet tunnistaa? Erityisen vaikeaa on ratkaista, kuka on niin kutsuttu väärä Messias. Ja mitä sekään tarkoittaa, väärä Messias? Jos vääräksi leimattu Messias ei aiheuta ympäristölleen suoranaista pahaa, miksei hänkin voisi olla sitä mitä on? Aihe on laajuudessaan sitä lajia, josta joku voisi kirjoittaa Iijoki –saagan paksuisen pinon kirjoja.

Suomalaisessa musiikissa otsikon perään on kyllä huudettu ikiajat. Iskelmällisessä fraseologiassa ”pelasta mut” esiintyy muunnelmineen uudestaan ja uudestaan. Mutta millainen on pelastajan rooli, jos hän ryhtyy pelastamaan toista aikuista ihmistä, niin kuin pop –lauluissa tavataan tehdä.

Kuka todella tarvitsee Messiaan, ja jos hän sellaisen saa, onko käänne onnellinen vai ei? Voiko tällaista sumaa edes purkaa? Saako siitä tehtyä hyvän laulun?

Mitä Usko –albumin erikoispainos pitää sisällään?

Alkusoitto

Kenttä-äänityksille on pitkät perinteet. Vaikka Elias Lönnrot joutui kirjaamaan kansanperinteemme tallennusmatkoillaan runonlaulajien ja –lausujien annit paperille, oli hänkin oikeastaan kenttä-äänittäjä. Eliakselle ei vain oltu suotu alkeellisintakaan nauhuria työnsä avuksi, neliraitamankasta puhumattakaan.

Myös varhaisimmat bluesin ja kansanmusiikin taltioinnit tehtiin samoin keinoin: historioitsija matkasi tapahtumapaikoille, yleensä taiteilijoiden koteihin ja pisti mankan äänittämään. Näiden tallenteiden johtotähtenä oli dokumentaarinen puhtaus, retusoimattomuus. Tahdottiin tallentaa jotain tilanteessa läsnä olevaa, mitään kiillottamatta.

Studiotallenteetkin olivat pitkään yhtä totuudellisia: 1950 –luvulla äänitettyjen levyjen informaatio on pakostikin äänivalokuva siitä esiintymiskunnosta jossa kulloinenkin yhtye tai esiintyjä on sattunut olemaan, koska useamman raidan päällekkäisäänityksiä ei oltu vielä keksitty ja totuuden vääristely oli siksi mahdotonta. Myöhemmin asiat muuttuivat, mutta nyt en jatka sinne asti.

Itse asiaan.

Palaan siihen mistä aloitin: Lauluja lämpiöistä –dvd on sekin kooste kenttätaltiointeja. Tomi Palsa ehdotti joskus viime vuonna, että hän voisi kuvata ennen jokaista varsinaista keikkaani (jolla hän sattuu olemaan paikalla) yhden laulun. Se sopi, sillä soittelen takahuoneissa ennen itse iltamia joka tapauksessa; sillä tavalla valmistaudun astumaan lavalle eikä harjoitus ole ylipäätäänkään haitaksi. Yleensä soitan omia laulujani, mutta joskus myös muiden aikaansaannoksia, jos ne vain resonoivat minuun jollain erityisellä tavalla.

Lämpiöiden laulut on taltioitu kyseisinä hetkinä, melko vaihtelevissa akustisissa olosuhteissa ja monenkirjavien keikkojen odotusajoilla.

Pari vierailevaa soittajaakin eksyi mukaan, siksi että he sattuivat odottamaan samaisia keikkoja. Toinen heistä, alttoviulisti Tomi Rikkola, osui kuvattavaksi pariinkin eri otteeseen. Toinen takahuonesoittaja on Keinuva lahna –yhtyeen kitaristi Jussi Ollila, joka allekirjoittaneen tavoin pyrki valmistautumaan keikkaan, jota edeltävän olimme soittaneet viittätoista vuotta aiemmin.

___________

Mitä, missä ja mistä?

Messias (20.3. 2010, Tahto, Orimattila)

Yksi Uskon kappaleista. Tässä versiossa kokonaisuus on tarinankerronnallinen ja miltei hilpeä sävyltään. Sittemmin Halkosalmen Vellu teki Uskolla kuultavan version sovituksesta tummanpuhuvamman. Tähän – tai tämän sävyjä sivuavaan – malliin ehdin soittaa laulua muutamassa paikassa. Ensiesitys taisi olla hieman tätä aiemmin Seinäjoen ”varttibaarissa.”

Kellot (28.4. 2010, Belly, Helsinki)

Yhteiskeikan odottelusessioista, sillä (tämänkin laulun alun alkaen tehnyt) Austin Lucas oli Suomen kiertueellaan ja kutsui kaverikseen Helsinkiin.

Tätä ei ole varsinaisesti levytetty mihinkään, joskin suunnitteilla on ollut yhteis-ep, jossa toisella puolella soisi Austin ja toisella minä.

Koe-eläin (17.7. 2010, Tammerfest, Tampere, M/S Tammerkoski, mukana alttoviulisti Tomi Rikkola)

Äänitysolosuhteet eivät ole helpot kun takahuoneen virkaa ajoi laivan etukeula, mutta tunnelma oli kyllä katossa, siis tässä tapauksessa taivaassa, koska se oli kattona. Sanonta sai siis lunastuksensa tässä.

Rikkolan Tomi esittäytyi kesällä 2009 tarjotakseen itseään töihin. Sittemmin olemme soittaneet yhteiskeikkoja, ja olettaakseni viihtyneet toistemme seurassa, koska yhteisiä iltamia on sovittu lisääkin.

Laulu on Toivon kappaleita ja viulusovitus Tomin.

Muovailuvahaa (25.7. 2010 Navettarock, Lieto, tässäkin mukana Tomi Rikkola)

Tämä oli kotikutoinen festivaali jos jokin voi sellainen olla. Takahuone kertoo, mistä oli yleensä ottaenkin kyse. Tätä en kuitenkaan kirjoita pahalla, olipahan vain hyvin toisentyyppinen festivaalimiljöö ja –tunnelma kuin niillä niin sanotusti perinteisimmillä tapaa olla.

Tämä laulu tuli tehdyksi alun alkaen Rakkaudelle, mutta se tippui siltä jotenkin siihen sopimattomana vaikka muuten sopiva onkin. (Joskin yksi liveluenta julkaistiin ”Hyvää yötä, hyvät ihmiset” –kokonaisuudessa.) Tämä on ollut yksi niistä lauluista, jotka ovat saaneet tasaisen hyvän keikkavastaanoton. Viulusovitus on Tomin.

Missä kotini on? (27.7. 2010, DBTL, Turku, Linnateatteri)

Tämän tein Vesa-Matti Loirille; hän levytti kappaleen ”Hyvää puuta” –albumille. Pyrin tekemään myös tilauslauluni sellaisiksi, että voisin laulaa niitä myös itse. Erityisen tarpeellista se on silloin, jos tilaaja ei koe laulua onnistuneeksi mutta itse kokee. Silloin tehdyn työn luonne ei ole missään määrin hukkaan heitettyä.

Ei se tietysti ole muutenkaan, työ jalostaa silloinkin kun julkaisukelpoista tavaraa ei valmistu.

Hyvää yötä, nykyaika (12.8. 2010, Bar Soho, Porvoo)

Kyseisen Rakkauden kappaleen olin välillä unohtanut, en vain ollut tullut sitä soittaneeksi, kunnes joillain keikoilla väki alkoi pyydellä tämän perään.

Rakkautta äänitettäessä tämä tuntui hyvällä tavalla erityiseltä laululta, ja siitä huolimatta se – kuten mainittua – hautautui melkein kolmeksi vuodeksi.

Huolen hukkaaja (13.8. 2010, Brinkkalan Piha, Kirjakahvila, Turku)

Kirjakahvilan pihalla on ollut useampi hienotunnelmainen keikka. Tämäkin oli sellainen. Laulu on Uskon laulu, ja sen yksinkertaisuus tuntui aluksi johtavan siihen ettei kappaletta levylle laitettaisi. Myöhemmin aloin ajatella että levy nimenomaan tarvitsee tällaista vähemmän viitteitä ja viitteiden alaviitteitä käyttävää lyhyttä luentaa, oli sitten puhe sävellyksestä tai siitä mitä lauletaan.

Blondi (21.8. 2010, Ravintolalaiva Barco, Pori)

Ei-toivottujen laulujen – joita Kuusiston Pekka minulta tilasi kesäksi 2009 – yksi esimerkki. Tässä tempo ja soittotyyli on jostain syystä rivakanpuoleinen. Alkuperäinen, Marzi Nymanin jousistolle laatima sovitus oli verkkaisempi, lähempänä Walt Disney –kokoillanelokuvien klassista maailmaa.

En oikein osaa sanoa, mistä oli kysymys Porissa, mutta voihan tuota noinkin soittaa. Ja laulaa.

Vielä levyttämätön juttu.

Loppusijoituspaikka (28.8. 2010,  Lutakko Liekeissä, Lutakko, Jyväskylä, mukana Tomi Rikkola)

Lutakko ei ollut liekeissä kertaakaan kyseisen päivän aikana, sillä taivaan vesivarantojen sammutustyöt olivat ehtymättömät. Sää ei siis suosinut, mutta keikka oli kuitenkin plusmerkkinen. Hivenen luentotilaisuuden oloinen, mutta plusmerkkinen. Eikä läpimärkää yleisöä saata tosiaan syyttää siitä että koleus ja sateen jatkuvuus eivät saaneet heitä repeämään riemusta.

Tässä tosin olemme takahuoneessa, joten joidenkin pitää kuvitella kyseiset luonnonolot, ja paikalla olleet muistavat kyllä elleivät ole sitten ottaneet lämmikettä litrakaupalla.

Ja tämähän on siis Toivon kappaleista yksi.

Homokemikaaleja (4.9.2010, Kolmilammin lava, Ryttylä, yksityistilaisuus, mukana Jussi Ollila)

Tämä on laulu, joka ympäristö- tai muista hygieenisistä syistä jäi pois Lahnan ”Haaleita kylpyjä” –ep:ltä. Poliittisesti vähintäänkin epäkorrektin kappaleen tekstin isä on kuvataiteilijana ja monialamusikanttina tunnetun Ville Pirisen jälkeä, tosin minä muistelen stilisoineeni informaatiota laulettaviin mittoihin. Esityksen loppukommentoinnit johtuvat siitä, että edellisestä yhteisestä keikkatilanteesta on minun ja Jussin (ja koko muun seitsemän soittajan) tapauksessa vierähtänyt se 15 vuotta.

Jokainen sotilas on vihollinen (5.11. 2010, Rajapinnalla –konsertti, Musiikkikeskus, Kuopio)

Toinen Kuusiston Pekan kätilöimä ei-toivottu laulu. Tämän esitin illan konsertissa kokonaisen sinfoniaorkesterin tukemana. Se oli mielenkiintoista. Kuvauksen aikana Rautiaisen Timo, toinen konsertin laulajista, lankkaa kenkiään. Kun kuvaaminen loppui, hän kysyi: ”kuvasittekste jotain?” Vastasimme kuvanneemme. ”Olisitte sanoneet, niin olisin ymmärtänyt olla hiljaa!” Kengänlankkausprosessi ei kuitenkaan varsinaisesti pääse häiritsemään ainakaan minua. Kenties teitä, jos kuulonne on erityisen paljon minua kirkkaampi?

Tämä on julkaistu digisinglenä itseni ja Kamus –kvartetin yhteissoittotyönä.

Kurjuuden kuningas (21.11.2010, Saunamökki, Riihimäki)

Tämän harjoittelin Tuomari Nurmion 60 –vuotisjuhliin, kun pyydettiin. Ei sillä ettenkö olisi soittanut kappaletta ilolla, olen palannut sen kuuntelemiseen aina silloin tällöin jo kolmenkymmenen vuoden ajan. ”Kohdusta hautaan” on tavallaan täydellinen levy; kyllin yhtenäinen ja kyllin laveailmaisuinen samaan aikaan. Se ei ole helppo temppu tehtäväksi.

Kun juhlan järjestelijä otti yhteyttä ja kysyi, minkä laulun voisin esittää, käsitin että ainakin debyyttialbumilta voisin soittaa helposti puolet sen kappaleista.

Tästä pidän aivan erityisesti.

Niin, ja Tavastian takahuoneessa – jossa siis seikkaili sen neljä- viisikymmentä soittajaa – ei laulun taltioimisesta olisi tullut ns. hevon helvettiä.

Siitä syystä tallennus on tehty kotitreeniksellä.

Korkeasta ruohikosta (14.1. 2011, Nosturi, Helsinki)

Toinen juhlatilaisuus, eli JMKE –yhtyeen 25 –vuotisjuhlat, joihin sain soittokutsun. YUP:n kanssa levytimme tämän käännöstekstin, ja on sitä satunnaisesti keikoillakin soitettu. Omituinen, hieno lyhyt laulu.

Otin kunnia-asiakseni laatia tästä jonkun akustisen luennan, kun Villun ja yhtyeensä juhla-aika koitti. Neljännesvuosisata punkkia, se on aika paljon.

Wallengrenin kuolinvuode (19.1.2011, Saunamökki, Riihimäki)

Tästä soittotilasta hyvin moni laulu on saanut alkunsa: usea levytetty ja sitäkin useampi levyttämätön. Jos siis mietin lämpiöitä, on kuvassa näkyvä lämpiö se itselleni oleellisin ja tärkein.

”Kuolinvuode” on dvd:n kolmas ei-toivottu laulu, arvokeskustelun yritys ja arkkiveisu, jonka tempomaisema on vain hätäisempi kuin tavallisesti.

Tästä voinee löytää sielunsukulaisuutta Messiaaseen, joten palaan suunnilleen siihen mistä aloitin.