Tarina Usko Veikkosesta

ITE!

Levykansien pohdiskelu alkaa ainakin minun tapauksessani usein jo laulunteon rinnalla. Kyseessä on hyvin avarahenkinen erilaisten mahdollisuuksien pohdiskelu, mutta oleellisinta on, että kyseinen silaus on tärkeä. Jollei se olisi sitä, voisi levyn pakata vaikka Minigrip –pussiin.

Kun aloin määrätietoisemmin etsiä vaihtoehtoja kannen toteutukseen, tulin jotenkin sukeltaneeksi ITE –taiteeksi kutsuttuun tekemiseen. Internetissä majailee lähes kaikkea, ja asiasta kiinnostuneet löytävät kyllä helposti ITE –taide-esimerkkejä.

Muutamat hurjat ovat tehneet kymmenittäin veistoksia pihamailleen, ja vielä hurjemmat ovat liittäneet kotinsa koristelemisen elimelliseksi osaksi kokonaistaideteoksiaan. Yleensä kyse on romutavaran hyödyntämisestä (jota kutsutaan mm. roskataiteeksi, vaikka termi on harhaanjohtava, sillä taiteensa syntyy roskasta, se ei ainakaan minun nähdäkseni ole roskaa) tai puun jälleentyöstämisestä. Hienoja töitä, yhtä kaikki, ja toivon että niiden takana on yhtä hienoja ihmisiä.

ITE –lyhenne muodostuu sanoista Itse Tehty Elämä. Sen perusteella kaikkien tulisi olla ite –taiteilijoita, sillä itse tehdyn elämän vastakohta on Muiden Sinulle Määräämä Elämä, ja tuo MSME kuulostaa painajaiselta.

En kuitenkaan löytänyt aihetta käsittelevistä kirjoista tai edes verkosta juuri sellaista hahmoa, johon olisin osannut laittaa puumerkin: ”tämän tahtoisin levykanneksi!” Etsintäni siis jatkui, siinä missä muutamien laulujen viimeisteleminen, sovitustyö ja soittoharjoituksetkin.

Ensin oli uhritukkeja, sitten vaivaisukkoja

Vaivaisukkoperinteen edeltäjiä olivat uhritukit, joiden olemassaolon peruste oli sama kuin puu-ukkojen: kerätä rahaa köyhien auttamiseksi.

Vaivaisukkoja – kehittyneempiä ja muodollisesti hienostuneempia keruulippaita on edelleen maassamme yli sadan yksilön verran, vaikka tätä nykyä niiden keruukonsepti lienee vähäinen. Vaivaisukkojen tilalle ovat tulleet Veikko Hurstin ruoka-avun kaltaiset yksiköt, ja ukot ovat saaneet nostalgian leiman.

Oma nostalgiantarpeeni on ainakin vielä melko vähäinen, mutta vaivaisukot alkoivat kiehtoa levykansiaiheena. Ehdotus tuli kansigraafikoltani, Jussi S. Karjalaiselta, ja samoihin aikoihin – tahtoessaan ajaa Suomea Natoa päin – Kataisen Jyrki pelotteli jarrumiehiä väitteellä, jonka mukaan ilman liittoutumaa maamme jää ”pihalle kuin vaivaisukko.” Poliittinen elämäkin siis kehotti valitsemaan vaivaisukon.

Alkoi oikeanlaisen kuvan etsintä. Tarvittavia tekijöitä oli kolme: innostava puuveistos, siitä otettu riittävän korkeatasoinen ja onnistuneesti rajattu (sekä luonteeltaan ´oikea´) kuva ja lupa tuon otoksen käyttämiseen. Onnistuneita kuvia löytyi muutamia, mutta idean vieminen loppuunsa kaatui toistuvasti kuvan käyttöluvan torppauksiin.

Ratkaiseva askel kohti käsitöitä

Tammikuun viimeisellä täydellä viikolla soitin Jussille ja ihmettelin ääneen, mitä lopulta tekisimme: hylätäkö ajatus puumiehestä vai uskaltaisimmeko odottaa. Vähimpiäkään takeita luvan saamisesta ei ollut, joten ”katsellaan” –asenne veisi meidät helposti tilanteeseen, jossa levy julkaistaisiin esimerkiksi syksyllä tai seuraavan vuoden vaihduttua. Mitään yhtä loistavalta tuntuvaa kansi-ideaa emme tietenkään omanneet, eikä pakon alla kehitellyistä vaihtoehtoideoista tullut kaksisia. Sanonta ”pakko on paras muusa” ei tuntunut tällä kerralla toimivan.

Lohkaisin puolivakavissani sisuuntuneena että teen kohta veistoksen itse. Kerran ääneen sanotusta on vaikea perääntyä, etenkään jos toinen keskustelijoista innostuu ja alkaa toistelemaan, kuinka se olisikin kaikkein paras ratkaisu.

Olin maalannut itseni nurkkaan, ja asiaan oli suhtauduttava sen mukaisesti. Aloin tehdä vaivaisukkoani ilta-ajoilla ja pari viikonloppua kului puutöissä aivan aamusta iltaan –määräyksellä, sillä alku on aina hankalaa. En ole tehnyt veistostaidetta aiemmin; silloin on edettävä yritysten ja erehdysten kautta.

Yhtätoista päivää ja kuuttakymmentä tuntia myöhemmin veistos oli valmis.

Kymmenen lisätuntia olisi varmaankin kulunut helposti, ellei sukulaismies olisi auttanut ystävää hädässä ja tehnyt vaivaisukon sadekatosta.

Lopputulos ei siis ole täysin minun aikaansaannostani, mutta kuten usein muutenkin, kaikki eivät joko ehdi tai osaa ratketa aivan kaikkeen.

Kun tekee – tai vielä oikeammin sanoen: luo (tätä vaivaisukkoahan ei ollut olemassa ennen kuin loin sen) –  oman teoksensa, on siitä ollut iloa, jollaista emme olisi saaneet irti ´oikeista´ vaivaisukoista. Tämä upouusi malli kun on niin sanottu mobile –versio, jota voi kuljettaa mukanaan. Kansien kuvaussessiossa juuri tätä erikoislaatua hyödynnettiinkin.

Siispä, hyvät naiset ja herrat: itse näppäämäni kuva itse askarrellusta Usko Veikkosesta.

Lukijoiden kommentit

  1. jarkko /

    Jos keikka-autossa on kylliksi tilaa, niin ukko tulee tietenkin mukaan iltamiin.
    Jälkiviisaasti ymmärsin, kuinka Iron Maidenilla on Eddiensä, Äänioikeudella taas Usko.
    Onhan kannessakin tuo tahaton ”run to the hills” -yhteys, eikö?

  2. Juha Nurmi /

    Huvittavaa ajatella, että tätä kansiaihiota on lähdetty tekemään jostakin muusta perusajatuksesta kuin siitä, mitä lopulta paperille täydellistyi. Ainakin tässä kohtaa tuntuu, että paremmalta kansi – ja sen idea – ei voisi edes näyttää. Vaikka Jarkko on paljon uransa varrella puhunutkin musiikinteossa siitä, että hänelle itselleen on tärkeää myös se, että esimerkiksi kappeleesta tulee sellainen, mitä siitä lähdettiin tekemään, ehkä tässä tapauksessa harhautuminen ja pakkotilanne teki lopputulokselle pelkkää hyvää. Jarkko kantamassa itse luotua vaivaisukkoa kohti lumista huippua on vähintäänkin eeppinen yhtälö. Todellinen Via Dolorosa.

    Mitä itse veistokseen tulee, on se erittäin onnistunut. Vaikea uskoa, että tuollaiseen teokseen pystyy kylmiltään, vaikken toki mitään nikkaroinnista ymmärräkään. Hauskinta siinä on totta kai se, että siitä näkee myös selvän sukulaissuhteen tekijänsä piirrosmaailmaan. Olisi mahtavaa nähdä veistos jossakin joskus livenäkin.

    Nyt on tehty todellista kansikuvataidetta. Kiitokset siitä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *