Vahvin riippuvuus

Ilmeisen ikuinen kirjoittajan (ja lauluntekijän) dilemma on se, että kulloinenkin ympäröivä maailmantila on mitä on. Me emme käytä maailmaamme kovin hyvin.

Kun 1800 –luvun runoilija runoili ympäristönsä saasteista ja omasta sekä muiden ajattelemattomuudesta, hän ruoti pienellä volyymilla toimivaa tuhoprosessia. Nyt lapsetkin tietävät ettei joitain rakenteitamme ehkä voida hajottaa kuin törmäämällä johonkin kulutuksen Berliinin muuriin, ja vasta sitten meidän on opeteltava kaikki alusta, luonnonmukaisemmin. Japanissahan on käynyt tuoreeltaan niin: jättiaallon pyyhittyä isoja osia rannikkoa takaisin kivikaudelle he eivät voi muuta. Koska me vielä voimme, me jatkamme tätä nykyistä tietä.

Onko kysymys sielunvammasta tai jostain aivan muusta, sitä en tiedä koska omaan päähänsä ei voi ulkopuolisena kurkistaa, mutta sen tiedän että mietin tällaisia mahdottomia yhtälöitä. Oman elämäni tasolla pyrin ratkaisemaankin joitain ongelmallisimpia kysymyksiä; ilman sitä ei punnitsemisissa olisikaan mitään mieltä.

Yksi suuri kysymykseni on tupakointi. Siihen minulla on riippuvuus, ja vaikka sauhuttelun eettisyydessä ei ole hurraamisen tai lippujuhlan syytä, on myönnettävä että ajoittaisesti tupakka on totisesti nautintoaine. Se on myös lieka jalassa, ja noin seitsemällä miljardilla ihmisellä on kyllä jokin lieka – muuten nousee mieleen epäilys, onko ihminen edes ihminen.

En yritä siunata savukeasiaa: sen kyseessä ollessa on kirjoitettava yläotsakkeeksi suurin kirjaimin vain ja nimenomaan riippuvuus. Lohdullista on sentään se, etten ole tähän päivään mennessä kuullut kenestäkään, joka olisi neljä askia jouluaattona poltettuaan ajanut perheensä kirveen kanssa pakkaseen.

Hyviäkin riippuvuuksia on. Riippuvuus –sanassa on leimallisesti alisteinen sointi, mutta koska riippuvuudet ovat poiskirjoittamattomissa ihmisyydestä, kannattanee olla tyytyväinen löydettyään edes yhden hyvälaatuisen riippuvuuden.

Tahdoin tehdä laulun sellaisesta.

Kappale on hieman sentimentaalinen, ehkä jopa enemmän kuin vain hieman. Heti avauksessa käy ilmi se osa minuudestani, joka on taipuvainen ajoittaiseen matalamielisyyteen, alussa viittaamani turhuuden pohdiskeluun ja sen sellaiseen. En ole päässyt piirteestäni irti neljänkymmenen vuoden aikana, joten epätodennäköistä on että enää pääsenkään. (On loistavaa, jos käy toisin, mutta en laske liikoja sen varaan.) Jos siis palaan murehtimaan huomisen huolta (josta en edes tiedä mitään, joten sikälikin kuvio on totta kai absurdi), on minulla sentään vahvin riippuvuus.

( ”Vahvin riippuvuus” on Uskon kappale numero viisi. )

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *