Jos haluaisi jakaa Seinäjoen hyvä ihminen -palkinnon, Bar 15 omistaja -Juha olisi hieno voittajaehdokas. Aivan kaikkialla ei soittomiestä arvosteta, vaikka sellainen paikalle tilattaisiin. Parisenkymmenen vuoden kokemukset ovat opettaneet, kuinka viheliäistä voi jakomielitautiselle järjestäjälle olla se, että soittajien on muun muassa tehtävä soundcheck ja he saattaisivat kokea ruokailun mielekkääksi, jopa tarpeelliseksi hengissäpysymisen kaidalla tiellä. Jokin tila keikan odotteluun olisi myös sopivaa järjestää, eikä vaatekomero ehkä riitä kuin pienikokoisimmille pelimanneille. Jos keikkapaikka sattuu vielä sijaitsemaan kaukana soittajan kodista, olisi ainakin syys-, talvi- ja kevätkausina sopivaa osoittaa hänelle katto pään päälle työn tultua tehdyksi ja yön laskeuduttua. Kun tämä realismi iskee penseimmän järjestäjän kasvoille, olonsa penseytyy entisestään. Hän ihmettelee johtajanhuoneessaan, mitä on mennyt tekemään: sopinut omasta vapaasta tahdostaan pyhimpäänsä väkeä, josta on myös vaivaa – edes soittaja ei ole ilmaa eikä elä silkalla pyhällä hengellä, vaikka niin moni saattaisi kuvitellakin.

“Varttibaarissa” tätä toimintamallia ei ole harjoitettu, ja ehkä siinä on yksi perusteista, miksi itsekin matkaan sinne mielelläni. (Sivulauseessa voi toki mainita senkin, että ylle kuvailtu Järjestäjä Helvetistä -malli ei yleensä toistu. Käytyään kerran paikassa, jossa kaikki kielii siitä ettei todellakaan ole tervetullut, ymmärtää maankiertäjäkin talon tavat. Ja ymmärtää vastaisuudessa kiertää paikan mahdollisimman kaukaa, ettei mystinen tauti tartu.)

Koko ilta ja alkuyö vierähti joutuisasti kapakan tiloissa. Soundcheckin ja muonastuksen jälkeen kävin palauttamaan mieleen ja sormiin kappaleita, joita en ollut joko ehtinyt tai ymmärtänyt treenata. Sain soitetuksi ja siten illan listalle kolmekymmentäkolme laulua, joista vielä raakkasin seitsemän ulos. Yhdeksästätoista soitetusta laulusta ei löytynyt innokkaimpien huutelijoiden jokaista suosikkia. Ainakin “Blondi”, “Perkeleen peltilaatikot”, “Minä vien roskat pois” ja “Wallengrenin kuolinvuode” jäivät soittamatta, mutta onpahan mieleen palautettavia kappaleita mietittäviksi tulevien varalle.

Soolokeikat vaativat ajoittaista malttia, ja sen seinäjokelaiset olivat sisäistäneet jo kotoa lähtiessään. Yksi erityisen innokas osanottaja löytyi, ja tilanteeseen sopivasti hän oli myös kooltaan raamikas. Pahansisuinen ei tuokaan mies ollut, sillä henkilökunnan ohjatessa hänet pois eturivistä en huomannut vastarinnan häivääkään.

Encoreita tuli soitetuksi kahden otannan verran, kaikki puheille tulleet ihmiset olivat hymyileviä ja kun olin vielä saanut takahuoneeseen tiedon listasijoituksesta sekä lukemisiksi pari Laitio-Ramonen Ramones -kirjaa, en edes keksimällä keksi valittamisen aihetta. Pohjanmaa opetti iloisia asioita. Kiitos niistä.

Lähetä: