Kuukausittainen arkisto: toukokuu 2011

Muutama sana Pirjo Bergströmistä

Pirjo Bergström on kuollut. Tiedosta on vaikea loihtia mitään positiivista, mutta jotain sellaista tahtoisin löytää. Ainakaan Pirjo ei ollut ulospäin arvioituna vaikuttanut millään muotoa sairaalta, ja työtään hän teki kuolemaansa edeltävään iltaan asti. Tavallansa tämä taiteilija lähti siis saappaat jalassa, välttäen sairaalasängyssä makaamisen tai muun pitkällisen kipuilun.

Elämänsä ainoa selkeä kipupiste oli ollut vuodesta 1994 viimeisiin elinpäiviinsä asti suru miehensä varhaisesta kuolemasta. Pirjo koki olleensa yhtä Matin kanssa, ja miehen menehtyminen tuntui syöneen hänestä palan sisältä.

Muuten ajattelin aina Pirjon olevan verrattain onnellinen ihminen, joka omasi kylliksi rakkaita ihmisiä ja mielekkäitä töitä tehtäviksi.

Melko päivälleen kuukautta ennen kuolemaansa sain Pirjolta pienen postipaketin. Hän oli ostanut minua silmälläpitäen 1960 –luvulta peräisin olevan Wilhelm Buschin lastenkirjan, koska kanteensa piirretyssä linnussa hän näki selvän yhtäläisyyden Rakkaus –levyn kanteen.

Kirjeessä hän odotti kevään taittumista kesäksi, sillä puheittensa perusteella olin ymmärtänyt hänelle olevan erityisen merkityksellistä päästä niihin aikoihin mökille, nauttimaan puutarhatöistä ja luonnon rauhasta. Tällä kertaa Pirjo ei saanut osakseen mökkiaikaa, mutta toivon hänen saaneen jotain parempaa.

Olen kirjoittanut Rakkaus –levyn prosessista paljon ja paljon hyvää Pirjosta, sillä siihen oli ja on tukuittain syitä. Opin häneltä musiikinteosta ja sovittamisen työstä, eikä siinä edes ollut kaikki: kuten viimeinen minulle lähettämänsä posti osoitti, hänellä oli muutenkin sydän paikallaan.

Kerrassaan liikuttavaa oli, kun jossain puhelussaan hän kysyi, antaisinko siunaukseni hänen versiolleen Rakkaus –albumin ”Vanhene kanssamme” –kappaleesta. Sanoin, että koen sen kerrassaan kunniakkaaksi, jos ja kun hänelle oli syntynyt halu esittää kappaletta myös omilla keikoillaan.

Nyt Pirjo ei voi vanheta kanssamme.

Tahdon kuitenkin olla toiveikas, ja ajatella, että satukirjan kannessa oleva lintu seisoo yksinään, ja Rakkauden kannessa lintuja on kaksi. Ehkä Pirjokin on taas kaksin Mattinsa kanssa.

Tämä otos on Pirjon harjoitus- ja studiotiloista, joissa Rakkauden kappaleiden harjoitteleminen lähinnä tapahtui. Kuvan näppäsi Tomi Palsa.

Kansallisteatterin Lavaklubilla, 5. ja 6. 5.

Edellisistä Äänioikeus –keikoista oli ehtinyt kulua aikaa, sillä edellinen julkinen Semifinaalin soitto oli studiosessiota edeltävänä iltana (tammikussa), ja Levykauppa Äxän julkaisupäivän visiitti taas mitaltaan lyhykäinen.

Soittajistomme on kiireistä lajia: Suomessa soittotyöllä elävän on totisesti soitettava ansaitakseen sillä pääasiallisen elantonsa. Niinpä iltapäivätreeniemme ensimmäisen tunnin omasimme kontrabasisti Hannun, mutta puhaltaja Pepa puuttui: hän oli puhaltelemassa Finnvoxin äänityksissä. Kun Pepa saapui harjoituksiin, pitikin Hannun lähteä alkuillan keikalleen. Treenit tulivat sovelletuiksi niin, että kitaristi-sovittaja Vellu mukaili soitossaan Hannun bassolinjoja niissä kohdin joissa se oli mitenkään mahdollista.

Perjantaille treenejä oli turha edes unelmoida, sillä sellisti –Riikalla oli alkuillasta konserttiharjoituksia ja perkussionistimme Sami taas keikalla näytelmämusiikin parissa. Ainoatakaan Äänioikeus –soittajaa ei voi syyttää laiskuudesta: minä miltei hengästyn jo kuunnellessani päiväaikataulujaan, vaikka olen luullut olevani verrattain ahkera musiikkityöläinen.

Puolellamme on kuitenkin se, että soittajisto on lähtökohtaisesti tekemisiensä tasalla ja kotiläksynsä tekevää joukkoa. Niin ollen jo torstain keikka sujui toivotusti. Saimme ensiesitettyä tutumpien kappaleiden lisäksi sovituksen ”Polte päästä paratiisiin” –laulusta, ja kyseinen debyytti suoritettiin lavalla, koska Hannu ja Pepa olivat kyllä treenanneet kappaletta meidän muiden viiden kanssa, mutta eri aikoina.

Torstaina yleisöä ei ollut määrällisesti likimainkaan niin paljon kuin perjantaina, jolloin Lavaklubin tila taisi olla siinä määrin tukittu kuin mielekkäästi on mahdollista: suurempi yleisömäärä olisi luonut ”sillit purkissa” –tunnun, ja siihen paikan pitäjät tuskin tähtäävät. Lavaklubia tuntemattomille voisi kertoa, että paikka on olohuoneenomainen ja akustiselle musiikille mitä parhain paikka. Tilassa on runsaasti sekä nojatuoleja että sohvia, ja niihin kellahtaessa kelpaa olla yleisön edustajana, olettaen tietysti että sattuu pitämään kohdalle osuneesta musiikkitarjonnasta. Molempina iltoina yleisö oli laatuisaa, perjantaina sitä vain oli enemmän. Tunnelmassa oli kuuntelevuutta ja aplodit niin pitkäkestoisia, etten välillä osannut kuin hymyillä ehtoisaa vastaanottoamme.

Periaatteessa yleisön melskaaminenkaan ei olisi pahasta, mutta Äänioikeuden puitteissa olemme jo aikaa sitten päättäneet, että jos vain suinkaan mahdollista, emme vahvista soittimia lainkaan. Lavaklubi oli otollinen tämän ajatuksen loppuun viemiseen, ja koska yleisö tosiaan malttoi kuunnella laulut kommentoimatta sen ihmeemmin ”Paranoid” –huudoin, nähdäksemme onnistuimme.

Usko Veikkosen jouduin kuljettamaan paikalle molempina päivinä, kun YLE pyysi puu-ukkoa perjantaiseen lähetykseen, ja Uskoon liittyi oikeastaan ainoa jälkiviisauden paikka: koska soittotilassa ei ollut tilaa veistostaiteelle, sijoitimme miehen lavan toiseen äärimmäiseen reunaan. Toivoin ihmisten huomaavan tuon tärkeähkön lisäelementin, mutta siitä on vaikea olla varma. Ehkä ensi kerralla ripustamme äijän kattoon roikkumaan; ainakin silloin myös Usko tulisi jokaisen kuulijan todistamaksi.

(Kuvat: Tomi Palsa)