BIOGRAFIAA MIEROLAISUUDESTA, RAKKAUDESTA, TOIVOSTA JA USKOSTA
Jarkko Martikainen (s. 1970)
Jarkko Martikainen on tehnyt ja esittänyt musiikkiaan jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Musisoinnin lomassa hän on myös julkaissut kaksi kirjaa, ”Pitkät piikit ja muita kertomuksia” (Like, 2005) ja ”Yhdeksän teesiä” (Like, 2008). Vuodesta 2002 alkanut satunnainen tuottajan työ on tapahtunut muun muassa Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukauksen (”Rajaportti”- ja ”Kylmä tila” –albumit), Timo Rautiaisen soolotuotannon (”Sarvivuori” – ja ”Loppuun ajettu” –albumit) sekä Samuli Putron (”Elämä on juhla” –albumi) kanssa.
Niin kutsutulle suurelle yleisölle tunnetuimman ja pitkäkestoisimman työnsä Martikainen on tehnyt YUP:n säveltävänä ja sanoittavana laulaja-kitaristina: vuonna 1988 alkanut yhtyetoiminta on tuottanut tähän mennessä 11 albumia. Tarkempia yksityiskohtia kyseisistä käänteistä kannattaa tutkia internet- sivustossa www.yup.ms.
Soolotuotantonsa Martikainen käynnisti vuonna 2004 ”Mierolainen” –albumilla. Sen vastaanoton positiivisuudesta kielivät mm. Teosto –palkintoehdokkuus ja Rumban lukijaäänestyksen ykköspaikka artistisarjassa. Martikainen keikkaili tuottajansa Ville Kankaan (irlantilainen buzuki, viulu, koskettimet) kanssa kansankuppiloissa ja alku seuraavalle albumille sikisi näistä kokemuksista.
”Rakkaus” –pitkäsoitto saapui syksyksi 2006, ja siinä soitinarsenaali oli huomattavasti niukentunut debyyttilevyn vastaavasta. Levyn pyrkimyksenä oli lisätä akustishenkisyyttä ja läsnäolon tuntua kuulijaan nähden, myös aiheet olivat nyt paljaampia ja draamakaariltaan henkilökohtaisempia. ”Rakkauden” myötä Martikaisen soolokeikkailu toden teolla alkoi ja kritiikissä albumi otettiin vastaan innostuneemmin kuin ehkä mikään muu levy, jonka kanssa artisti oli ollut tekemisissä. Vajaata kahta vuotta myöhemmin Rumba listasi 2000 –luvun klassikkolevyjä, ja ”Rakkaus” oli mukana kuvailulla ”kiemuroista ja metelistä vapautuneet lauluntekijän laulelmat kuulostavat ajattomilta.”
Julkaisujen sivupolku, livealbumi ”Hyvää yötä, hyvät ihmiset” dokumentoi vuoden 2007 keikkatunnelmia. Äänityksistä ei ollut alun perin tarkoitus tehdä levyä, mutta kustantaja Ari Tiainen sai sooloilijan vakuuttumaan siitä että muillekin kuin levypomolle materiaali olisi kyllin relevanttia. Free –verkkolehti kirjoittikin Martikaisen pystyvän ”omituisen hyvin pitämään levyjensä sisällön tason korkealla.”
Lokakuussa 2009 julkaistu ”Toivo” oli sananmukaisesti soololevy. Taiteilija sävelsi, sanoitti, sovitti ja kuvitti kokonaisuuden, jolla hän myös itse soitti ja lauloi kaiken kuultavan. Valinta ei ollut sattuman sanelema, sillä kappaleiden sisällöt pohtivat yksilön roolia ja mahdollisuuksia, pyrkiessään etsimään ja määrittämään nimen peräänkuuluttamaa toivoa.
Vuosi 2011 alkaa Martikaiselle toiveikkaissa sävyissä, sillä hän sekä liittyi Sakara recordsin levyttäväksi taiteilijaksi että julkaisee trilogiansa päätösosa-albumin.
Usko julkaistaan huhtikuun 13. päivä, ja albumin voi hyvin sanoa olevan tekijänsä musiikillisesti lavein ja teemoiltaan korkeimmalle kurottavin kokonaisuus. Kyseessä on soololevy, mutta tällä kertaa soitinnukset ja sovitukset ovat huomattavasti Rakkautta ja (etenkin) Toivoa laveammat. Vellu Halkosalmi on sekä sovittanut että koonnut Uskon kappaleita soittamaan yhtyeen, jonka venymiskyky on hämmästyttänyt positiivisesti ainakin laulujen tekijää itseään. Kyseinen Äänioikeus –joukkio tulee tekemään myös keikkoja Martikaisen kanssa aina kun siihen tarjoutuu hyvä mahdollisuus.
“Nyt jos koskaan musiikin tekeminen on antoisaa”, summaa Martikainen. Vaikka Uskon tematiikassa on mukana myös melankolista pohdintaa, näyttää tulevaisuus valoisalta.
Hei Jarkko.
Luin haastattelusi Itä-Savo lehdestä. Varma valinta tuo sinun juttusi; että ei oikein kunnolla tunnusta uskovansa mihinkään, mutta uskoo kuitenkin vähän, että on olemassa Jumala tai Jotain. Tuolla taktiikalla saat pidettyä kiinni siitä, että sinua pidetään älykkäänä ja fiksuna ihmisenä. Mutta, eikö olisi varsin älykästä ja fiksua tuntea oikeasti Totuus? Jumala joko ON tai EI OLE. Jos järjellä yhtään miettii, tajuaa, ettei siltä väliltä ole vaihtoehtoja. Ja, jos Hän on, Hän on joku tietty. Eihän Hän voi olla mitä kukakin sattuu ajattelemaan tai toivomaan. Siis; onko Hän? Jos on, niin kuka Hän on?
Minna hyvä!
On mielenkiintoista olettaa, että minä – tai kukaan muukaan – tahtoisi “pitää kiinni siitä että pidettäisiin älykkäänä ja fiksuna.”
Siinä on rinnakkain kaksi sanaa, joiden merkityksiä on hyvin vaikea arvioida, eikä niiden merkitysarvokaan ole paljon nollaa suurempi,
ellei ihmisellä ole vaikkapa myötäelämisen kykyä ja ylipäätään yritystä ymmärtää muitakin kuin itseään.
Sitten varsinaiseen asiaan, eli haastattelusisältöön. En ole lukenut Itä-Savon haastatteluani, mutta muistan sanoneeni likipitäen sen minkä nyt tähän kirjoitan.
Minä en usko. Jumala ei ole kutsunut minua nimeltä. Olen lukenut Isoa kirjaa ja pidän sitä monin tavoin arvokkaanakin teoksena, osin kirjallisista, osin sisällöllisistä syistä.
Useat Raamatun neuvot, jotka määritellään kristillisen etiikan piiriin, ovat mielestäni esimerkillisiä elämänohjeita kenelle tahansa.
Silti: kirja on kirja ja usko uskoa. Kertaan, ettei jäisi epäselväksi: en usko, jos sillä tarkoitetaan ehdotonta luottamusta luomiskertomukseen ja kaikkeen siitä seuraavaan.
Se, minkä haastattelussa sanoin, oli etten toisaalta voi kieltää Jumalan olemassaoloa. Nietzsche kirjoitti: “Jumala on kuollut, mutta minä elän.”
Sellaiseenkaan asenteeseen en saata heittäytyä. Jo luettaessa lauseensa tuntuu ylimitoitetulta, toteutettaessa se on sitä kaksinverroin.
Summauksena: mistäpä minä tiedän, josko jokin Jumala on luonut tämän kaiken, ja mikä niistä lukuisista vähemmän tunnetuista tai tunnetuimmista Jumalista?
En tiedä, enkä ole taipunut uskomaan, että niin olisi käynyt.
Mutta se, etten tiedä, ei tietystikään poissulje sitä, etteikö se olisi mahdollista. Ihmiskuntamme historia on ihmeitä täynnä, miksei myös sen alkupiste voisi olla sitä.
Se, onko Hän, ja jos on, niin kuka Hän on, on minulle mysteeri.
Vetoat järkeen, ja sen valossa tiedän lukemani perusteella, että kaikki elämän jälkeen mahdollisesti tapahtuva on ihmisen ja hänen Luojansa keskinäistä puitavaa.
En siis usko “vähän”, ts. vähissä määrin.
Jos sellainen kuva on todella päässyt piirtymään haastattelustani, on sanojani muokattu niin että alkuperäinen ajatus on karannut.
Vielä pieni tarkennus Minnalle:
Haastattelut ovat joskus omituisia luomuksia sikäli, että lukija ei välttämättä tule ottaneeksi huomioon kahta erillistä tekijää: haastattelijaa ja haastateltavaa.
Luettava teksti on molempien aikaansaannosta, ja se, millä merkitysarvolla mikin sanottu tulee painetuksi, vaihtelee.
Keltaiseksi kutsuttu lehdistöhän ei joissain tapauksissa tarvitse haastateltavaa lainkaan, vaan jutusta saadaan toivotun kaltainen nimenomaisesti niin, ettei jutun kohdetta tulla kuulemaan.
Tämä kaikki korostuksella “saattaa”, ja lopullisen näkökulman aiheeseen saan, jos ja kun Itä-Savon artikkeli osuu kohdalleni.
Lauluntekijä on sitä lajia, joka yleensä tulee kirjoittaneeksi lauluihinsa sen, mihin uskoo ja mitä todella tahtoo sanoa. Se on ymmärrettävää sikälikin, että siihen tulee panostaneeksi parhaansa. Ehkä myös onnistuen kiteyttämään sanottavansa selkeimmin; niin selkeästi kuin on tarve.
Ehkä minun olisi pitänyt näin jälkiviisaasti katsoen lainata haastattelijalle lauluni säkeistö:
“On upea juttu, jos on jokin taivas, vaan taivas on niin etäällä.
Minua kiinnostaa, mitähän hyvää me voitaisiin tehdä täällä.”
Siinä se, kaikkea hyvää niin uskoville, epäilijöille, ateisteille kuin myös niille, joiden sisustuntuma osuu johonkin mainittujen välimaastoihin.
Se, minkä haastattelussa sanoin, oli etten toisaalta voi kieltää Jumalan olemassaoloa. Nietzsche kirjoitti: “Jumala on kuollut, mutta minä elän.”
Sellaiseenkaan asenteeseen en saata heittäytyä. Jo luettaessa lauseensa tuntuu ylimitoitetulta, toteutettaessa se on sitä kaksinverroin.
Summauksena: mistäpä minä tiedän, josko jokin Jumala on luonut tämän kaiken, ja mikä niistä lukuisista vähemmän tunnetuista tai tunnetuimmista Jumalista?
En tiedä, enkä ole taipunut uskomaan, että niin olisi käynyt.
Mutta se, etten tiedä, ei tietystikään poissulje sitä, etteikö se olisi mahdollista. Ihmiskuntamme historia on ihmeitä täynnä, miksei myös sen alkupiste voisi olla sitä.
Se, onko Hän, ja jos on, niin kuka Hän on, on minulle mysteeri.
+1
Jarkko puhuu asiaa uskosta. Vaikeita asioita ovat. En voi uskoa johonkin mitä en ole nähnyt, mutta silti ihminen ei voi heittäytyä röyhkeäksi ja suuremmaksi kuin tämä kaikki ympärillämme on. Jostain se on tullut. Minä en tiedä mistä, mutta jokin kunnioitus tätä kaikkea kohtaan on.
Joku puhui myös kirkoista esiintymispaikkoina. Itse en Suomessa kuulu tähän järjestelmään, mutta silti pidän kirkkoja hienoina ja historiallisina paikkoina. Eikä ole tietenkään poissuljettua itselleni mennä tälläiseen paikkaan kuuntelemaan laatumusiikkia. Mielestäni Jarkon musiikki saa aikaan keskustelua, joka varmasti noissa ympäristöissäkin on läsnä joten mikä ettei myös tätä musiikkia soisi kuulevan kirkoissa. Jopa hienoa vaihtelua sille perinteiselle kuppilakulttuurille vaikka toki niissä itse ehkä olen enemmän “kotonani”. Ja jos nyt joku närkästyy siitä, etten maksa “jäsenmaksua” kirkolle mutta voin silti mennä kuuntelemaan kirkkoon musiikkia; muistakaas että näille konserteille on yleensä omat lippunsa, jotka enemmän kuin mielelläni maksan!
Pieni kommenttina lähti jo käsistä, pahoittelut, sen sijaan haluan toivottaa tunnelmallisia iltoja kynttilän lepattaessa ja vaikkapa Jarkon “Uskoa” kuunnellessa.
Terve, Jarkko! Olen huomannut lyriikoissasi Daniil Harmsin vaikutuksen. Kuuluuko hän inspiraatiosi lähteisiin tai suosikkikirjailijoihisi?
Petteri.
Harmsia olen lukenut innostuksen vallassa, ja etenkin “Sattumien” ilmestyessä (1988) alkoi tarinoittensa vaikutus kohta kuulua YUP:n lauluissa.
“Turpasauna”, “Julmasti juhlallista” ja “Huuda harkiten” -levytyksillä Harmsin vaikutus taitaa olla voimakkaimmillaan.
Seuraava levy olikin sitten kerronnaltaan enemmän näytelmäkirjallisuus- kuin niinkään Harms -vaikutteinen.