Aihearkisto: Keikkaraportit

Kaustinen, 10. 7. 2014, kello 20.30…

…soitettiin ”Kaikki me kuolemme pian”. Mukana kyseistä laulua (kuten koko Mierolainen -levyä) tuottamassa ollut Ville Kangas. Alkuperäislevytyksessä Ville soitti pianoa, tässä viulua.

https://docs.google.com/file/d/0B_WPjU4BrKeHYVd4eG9HT3lBUUU/edit?pli=1

Silminnäkijätodistus Sellosalin vierailusta 29. 3. 2014

http://pigeonnaire.blogspot.fi/2014/03/lavalta-jarkko-martikainen-ja-luotetut.html

Elävän kuvan ja äänen keikkaraportti, 3:43 minuuttia.

Tomi Palsa tarkkaili yhtyettä lintuperspektiivistä, tuloksena muutaman minuutin mittainen selonteko eräästä kappaleesta. Paikka oli Lahden Rytmiklubi. Laulun nimi on Balladi palaneesta talosta.

http://www.youtube.com/watch?v=RHnyo5O9j18

Kansallisteatterin Lavaklubilla, 5. ja 6. 5.

Edellisistä Äänioikeus –keikoista oli ehtinyt kulua aikaa, sillä edellinen julkinen Semifinaalin soitto oli studiosessiota edeltävänä iltana (tammikussa), ja Levykauppa Äxän julkaisupäivän visiitti taas mitaltaan lyhykäinen.

Soittajistomme on kiireistä lajia: Suomessa soittotyöllä elävän on totisesti soitettava ansaitakseen sillä pääasiallisen elantonsa. Niinpä iltapäivätreeniemme ensimmäisen tunnin omasimme kontrabasisti Hannun, mutta puhaltaja Pepa puuttui: hän oli puhaltelemassa Finnvoxin äänityksissä. Kun Pepa saapui harjoituksiin, pitikin Hannun lähteä alkuillan keikalleen. Treenit tulivat sovelletuiksi niin, että kitaristi-sovittaja Vellu mukaili soitossaan Hannun bassolinjoja niissä kohdin joissa se oli mitenkään mahdollista.

Perjantaille treenejä oli turha edes unelmoida, sillä sellisti –Riikalla oli alkuillasta konserttiharjoituksia ja perkussionistimme Sami taas keikalla näytelmämusiikin parissa. Ainoatakaan Äänioikeus –soittajaa ei voi syyttää laiskuudesta: minä miltei hengästyn jo kuunnellessani päiväaikataulujaan, vaikka olen luullut olevani verrattain ahkera musiikkityöläinen.

Puolellamme on kuitenkin se, että soittajisto on lähtökohtaisesti tekemisiensä tasalla ja kotiläksynsä tekevää joukkoa. Niin ollen jo torstain keikka sujui toivotusti. Saimme ensiesitettyä tutumpien kappaleiden lisäksi sovituksen ”Polte päästä paratiisiin” –laulusta, ja kyseinen debyytti suoritettiin lavalla, koska Hannu ja Pepa olivat kyllä treenanneet kappaletta meidän muiden viiden kanssa, mutta eri aikoina.

Torstaina yleisöä ei ollut määrällisesti likimainkaan niin paljon kuin perjantaina, jolloin Lavaklubin tila taisi olla siinä määrin tukittu kuin mielekkäästi on mahdollista: suurempi yleisömäärä olisi luonut ”sillit purkissa” –tunnun, ja siihen paikan pitäjät tuskin tähtäävät. Lavaklubia tuntemattomille voisi kertoa, että paikka on olohuoneenomainen ja akustiselle musiikille mitä parhain paikka. Tilassa on runsaasti sekä nojatuoleja että sohvia, ja niihin kellahtaessa kelpaa olla yleisön edustajana, olettaen tietysti että sattuu pitämään kohdalle osuneesta musiikkitarjonnasta. Molempina iltoina yleisö oli laatuisaa, perjantaina sitä vain oli enemmän. Tunnelmassa oli kuuntelevuutta ja aplodit niin pitkäkestoisia, etten välillä osannut kuin hymyillä ehtoisaa vastaanottoamme.

Periaatteessa yleisön melskaaminenkaan ei olisi pahasta, mutta Äänioikeuden puitteissa olemme jo aikaa sitten päättäneet, että jos vain suinkaan mahdollista, emme vahvista soittimia lainkaan. Lavaklubi oli otollinen tämän ajatuksen loppuun viemiseen, ja koska yleisö tosiaan malttoi kuunnella laulut kommentoimatta sen ihmeemmin ”Paranoid” –huudoin, nähdäksemme onnistuimme.

Usko Veikkosen jouduin kuljettamaan paikalle molempina päivinä, kun YLE pyysi puu-ukkoa perjantaiseen lähetykseen, ja Uskoon liittyi oikeastaan ainoa jälkiviisauden paikka: koska soittotilassa ei ollut tilaa veistostaiteelle, sijoitimme miehen lavan toiseen äärimmäiseen reunaan. Toivoin ihmisten huomaavan tuon tärkeähkön lisäelementin, mutta siitä on vaikea olla varma. Ehkä ensi kerralla ripustamme äijän kattoon roikkumaan; ainakin silloin myös Usko tulisi jokaisen kuulijan todistamaksi.

(Kuvat: Tomi Palsa)

Pohjanmaa opettaa

Jos haluaisi jakaa Seinäjoen hyvä ihminen -palkinnon, Bar 15 omistaja -Juha olisi hieno voittajaehdokas. Aivan kaikkialla ei soittomiestä arvosteta, vaikka sellainen paikalle tilattaisiin. Parisenkymmenen vuoden kokemukset ovat opettaneet, kuinka viheliäistä voi jakomielitautiselle järjestäjälle olla se, että soittajien on muun muassa tehtävä soundcheck ja he saattaisivat kokea ruokailun mielekkääksi, jopa tarpeelliseksi hengissäpysymisen kaidalla tiellä. Jokin tila keikan odotteluun olisi myös sopivaa järjestää, eikä vaatekomero ehkä riitä kuin pienikokoisimmille pelimanneille. Jos keikkapaikka sattuu vielä sijaitsemaan kaukana soittajan kodista, olisi ainakin syys-, talvi- ja kevätkausina sopivaa osoittaa hänelle katto pään päälle työn tultua tehdyksi ja yön laskeuduttua. Kun tämä realismi iskee penseimmän järjestäjän kasvoille, olonsa penseytyy entisestään. Hän ihmettelee johtajanhuoneessaan, mitä on mennyt tekemään: sopinut omasta vapaasta tahdostaan pyhimpäänsä väkeä, josta on myös vaivaa – edes soittaja ei ole ilmaa eikä elä silkalla pyhällä hengellä, vaikka niin moni saattaisi kuvitellakin.

”Varttibaarissa” tätä toimintamallia ei ole harjoitettu, ja ehkä siinä on yksi perusteista, miksi itsekin matkaan sinne mielelläni. (Sivulauseessa voi toki mainita senkin, että ylle kuvailtu Järjestäjä Helvetistä -malli ei yleensä toistu. Käytyään kerran paikassa, jossa kaikki kielii siitä ettei todellakaan ole tervetullut, ymmärtää maankiertäjäkin talon tavat. Ja ymmärtää vastaisuudessa kiertää paikan mahdollisimman kaukaa, ettei mystinen tauti tartu.)

Koko ilta ja alkuyö vierähti joutuisasti kapakan tiloissa. Soundcheckin ja muonastuksen jälkeen kävin palauttamaan mieleen ja sormiin kappaleita, joita en ollut joko ehtinyt tai ymmärtänyt treenata. Sain soitetuksi ja siten illan listalle kolmekymmentäkolme laulua, joista vielä raakkasin seitsemän ulos. Yhdeksästätoista soitetusta laulusta ei löytynyt innokkaimpien huutelijoiden jokaista suosikkia. Ainakin ”Blondi”, ”Perkeleen peltilaatikot”, ”Minä vien roskat pois” ja ”Wallengrenin kuolinvuode” jäivät soittamatta, mutta onpahan mieleen palautettavia kappaleita mietittäviksi tulevien varalle.

Soolokeikat vaativat ajoittaista malttia, ja sen seinäjokelaiset olivat sisäistäneet jo kotoa lähtiessään. Yksi erityisen innokas osanottaja löytyi, ja tilanteeseen sopivasti hän oli myös kooltaan raamikas. Pahansisuinen ei tuokaan mies ollut, sillä henkilökunnan ohjatessa hänet pois eturivistä en huomannut vastarinnan häivääkään.

Encoreita tuli soitetuksi kahden otannan verran, kaikki puheille tulleet ihmiset olivat hymyileviä ja kun olin vielä saanut takahuoneeseen tiedon listasijoituksesta sekä lukemisiksi pari Laitio-Ramonen Ramones -kirjaa, en edes keksimällä keksi valittamisen aihetta. Pohjanmaa opetti iloisia asioita. Kiitos niistä.