Aihearkisto: Kirjoituksia

Jatkamme matkaamme, sillä…

…”Hyvin meni!” toteavat kitaristi Salminen ja miksaaja Viinamäki edellisviikon Kouvola -Salo -osuudesta.

Tällä viikolla ”Jouluksi kotiin” -kiertue pysähtyy Helsinkiin ja Kuopioon. Soittoajat ovat verrattain aikaisia ja liput kohtuullisen hintaisia. (Lukuina: 22.00 ja 12 e / henk.) Siispä tervetuloa, täysi-ikäiset musiikkimme ystävät!

31. 10. pe LeBonk, Helsinki

1. 11. la Henry´s pub, Kuopio

Kittilään ja takaisin

Ylen SuomiLove -sarjan ennakkopätkä on nyt nähtävillä: http://www.iltalehti.fi/viihde/2014100918732035_vi.shtml

Kun kuulin kuvattavan kaksikon tarinan, tartuin tarjoukseen saman tien. Matka Kittilään ja takaisin yhtä laulua laulamaan oli pitkänpuoleinen, mutten ole sitä katunut.

Jälkisanat Radio-ohjelmalle

Maanantaina 24. 3. 2014, kello 10.30

Kuluvan kuukauden aiemmat maanantaiaamut menivät aivan toisella tavalla kuin tämä. Samoin viisi aiempaa maanantaita. Niinä aloin heti herättyäni  lehteillä radio-ohjelman käsikirjoitusta ja tehdä siihen poistoja tai lisämerkintöjä, useimmiten molempia. Maanantaiaamuisin luulin näkeväni edellisviikkoa paremmin, kuinka oleellisimmat kysymykseni kirkastuisivat esiin vähäpätöisempien joukosta. Alleviivailin niitä, merkitsin esiin ydinsanoja. Radiolähetyksessähän kysymyksen lausemuoto ei ole kovin tärkeä, etenkään jos se ei toimi luettuna. Se, tuleeko hyvä kysymys kysytyksi, sen sijaan on. Tuollaisia perusasioita oppii vain tekemällä niitä, ja etenkin tekemällä niitä virheellisesti. Virhe jää mieleen ja auttaa taas seuraavaa käsikirjoitusta tehdessä. Samaan aikaan virheitä pyrkii välttelemään. Miksi niin on, juuri sitä yksi ohjelma ainakin välillisesti käsitteli. Kyseessä on halu onnistua niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Kaikki tehdään tuon päämäärän eteen.

Lähdin aina hyvissä ajoin Pasilaa päin. Varasin aikaa matkanteon vastoinkäymisille: ainahan voi sattua jotain jarruttavaa. Onneksi vältyin suuremmilta kolhuilta. Pienempiä kolauksia olikin sitten säännöllisemmin. Ne liittyivät itse ohjelman tekoon.

Hyvin viheliäistä on, kun oleellinen haastateltava ei sitten pääsekään paikalle. Kun sellaisen saa kuullakseen vaikkapa viittä tuntia ennen lähetyksen alkua, vitsit kaikkoavat mielestä. Miltei kaikki käsikirjoituksen oleelliset asiat lepäsivät hänen varassaan, mutta häntä emme tule kuulemaan, hänen on oltava toisaalla. Tuottaja lohduttelee minua sanoen että käsikirjoitushan on oikein hyvä. Ehkä, mutta sitä voi silti käyttää paskapaperina, koska lähetys on se, mitä kuulijat ruotivat, ei käsikirjoitus.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan, mutta radion tapauksessa opin, että prosentuaalinen osuus voi olla paljon pienempikin. Kaikki riippuu siitä, täyttyvätkö nämä viisi hyvettä: onnistuivatko aihe, vieraat, käsikirjoitus ja lähetyksen tekninen puoli. Viides ja viimeinen onnistuminen on kiinni tuurista. Joskus se tuntui sattuneen mukaan, toisinaan se meni johonkin aivan toiseen studioon, ehkä toiseen kaupunginosaankin. Tuuria ei voi käskeä luo niin kuin kuuliaiseksi koulittua koiraa.

Sain ohjelmista yllättävän paljon palautetta. Kritiikkiä esitettiin lähinnä puheeni liian hoppuilevasta menosta, puheeni hitaasta ja mutisevasta perusluonteesta sekä äänentarkkailun vaihtelevasta tasosta. Tuottajani pystyivät auttamaan aiheiden tarkennuksissa, vieraiden etsinnässä ja  käsikirjoituksien kanssa, mutta äänitarkkailijaksi he eivät muuttuneet. Suoran lähetyksen ”lajiin” kuuluu se, että ohjelmaisäntä on vastuussa teknisestäkin puolesta. Ulosannin vaihtelevuus kuulemma tasoittui viimeisissä lähetyksissä. Tässä tapauksessa tahdon uskoa muita todistajia, koska tekijänä olin ajoittain kuuro moiselle.

Parasta oli, että kiitoksen sanoja tuli paljon enemmän kuin miinuslaahuksia. Välillä mietin, ovatkohan superlatiivien viljelijät liikkeellä aivan puhtain paperein? Kun rohkaisevan palautteen saapuminen vain jatkui ja ohjelmaan alkoi ilmoittautua vieraita, jotka olivat pitäneet kuulemastaan ja olisivat tahtoneet tulla mukaan, aloin uskoa palautteiden vilpittömyyteen.

Syy lähteä mukaan tällaiseen kokeeseen piilee varhaisnuoruudessani. Kuuntelin Rockradiota ala-asteikäisenä aina, jokaisen lähetyksen, tarkasti alkuhetkistä loppusoittoon saakka. Rockradion tekijöiden merkitys elämälleni on hyvin suuri. Radiokuunnelmat ovat olleet tärkeitä nekin. Ja poikkeusihmiset, jotka ovat saaneet tehdä itsensä ja formaattinsa uudelleen, tai ainakin ovat saaneet tehdä sitä kyllin kauan. Kuten Ruben Stiller aikoinaan. Ja kun Yle Puheessa tosiaan vain puhutaan, vetosi huumorintajuuni ajatus musiikkiaiheisesta ohjelmasta, jossa ei kuultaisi musiikkia. Ymmärrän heitäkin, joiden mielestä ajatus on älytön, mutta en tietenkään voi piitata heistä.

Kunnioitan hyvien radio-ohjelmien tekijöitä taas hieman enemmän. Mieltä ruokkivan ja toimivan ohjelman tekeminen on haasteellista. Kaikkein haastavinta on selvitä tilanteista, jossa mikään ei mene niin kuin piti, ja silti sekunnit, minuutit ja tunnit tulee saada täyteen, mieluusti sellaisella materiaalilla, jolla voidaan kuulla olevan arvoa vielä huomenna. Kiitän ohjelman tuottajia, vieraitani, Ylen vakituisia, apuaan tarjonneita työntekijöitä ja etenkin kuulijoita. Hauskaa, että olitte siellä.

Mahdollisimman hyvää maanantaita kaikille teille.

Viisi koirien taivasta

Julkaisuluvat on saatu kaikilta kynäniekoilta, joten ohessa viisi koirien taivasta.

(Paria juttua on raati hieman editoinut, pyrkien keskittymään kirjoitusten olennaisimmiksi kokemiinsa osiin. Viimeisin ja mittavin novelli ei taipunut samaan asuun muiden kanssa, joten se on avattavissa erillistiedostona.)

___________

Eräs ystäväni totesi kerran: ”koirille koko maailma on yksi suuri aarre”. Tämä yksinkertainen lausahdus on jäänyt elämään mieleeni ja piristää yhä. Erityisesti pohdiskelen ajatusta tällaisina aikoina, jolloin ulkona on ikuinen marraskuu ja sen vaikutukset näkyvät jokaisen vastaantulijan kasvoilta. Koirille koko maailma on yksi suuri aarre.

Amanda Stavén

_______

Jos koira ei usko kuolemanjälkeiseen elämään, mitä vahvasti epäilen, sen taivas voi sijaita vain tässä ja nyt. Olosuhteissa, joissa sen on hyvä ja turvallinen olla. Kadulla tai tarhalla elävälle koiralle taivaaksi voi siis riittää ihan tavallinen, rakastava oma koti. Jotkut ihmiset, kutsuttakoot heitä nyt asiayhteydessä enkeleiksi, tekevät valtavasti töitä auttaakseen näitä piskuisia otuksia löytämään itselleen taivaita. Itselleni tutuin enkelilauma on Rescueyhdistys Kulkurit, joka auttaa toiminnallaan mm. romanialaisia koiria. Nettiosoitteesta http://kulkurit.fi/koirat/kodin-saaneet-koirat/ löytyy satoja tarinoita siitä, miten näitä tavallisia, turvallisia koteja – eräänlaisia taivaita – sitten löydetään. Kannattaa lukea ainakin muutama. Vaikka kaikkia kulkukoiria ei voida auttaa tai pelastaa, ei oikein voi olla vakuuttumatta siitä, että yksikin onnelliseen suuntaan muuttunut koiranelämä on parempi kuin ei mitään.

Outi Lehrbäck

________________

Koirien taivas on paikka, jossa kenenkään rakkauden määrää ei tarvitse epäillä. Se on paikka, jossa rakkaus, silloin kun sitä on, paistaa läpi jokaisesta eleestä, mitään piilottamatta. Koirien taivas on paikka, jossa yhden vilpittömän rakastavan ei tarvitse pohtia toisen hymyn totuutta.

Tiina Roine

_________

Minä näen koirien taivaan sellaisena jonka ihminenkin voi saavuttaa, jo tässä kuluvassa elämässä. Täytyy vain tajuta luopua kaikesta turhasta roinasta pään sisällä eikä murehtia elämää liian montaa ateriaa eteenpäin. Vastuullisesti ja uskollisesti ja kiitollisesti, toki! Täydellistä ja yksinkertaista koira-mindfulnessia.

Sami Koskimäki

____________

Koirientaivas Solina Virta

Solina Riekkola

Parit tavallista pidemmät verkkolehtijutut

Suen ja Rumban tuoreehkot haastattelut on lisätty lehtien verkkoversioihin. Suessa jutun juuri on muun muassa lauluntekijäksi tulemisessa, Rumbassa taas parin vuosikymmenen aikaansaamissa muutoksissa.

Sue:

http://www.sue.fi/2014/02/jarkko-martikainen/

Rumba:

http://www.rumba.fi/haastattelut/43-vuotias-jarkko-martikainen-ajattelee-maailman-menosta-hyvin-eri-tavalla-kuin-23-vuotiaana/

Muutama haastattelu

Viime viikkoina olen antanut lausuntoja kaikkiin ilmansuuntiin ja osa jutuista on julkaistu verkkolehdissä. Muun muassa näissä:

Mesta.netin haastattelu:

http://www.mesta.net/haastattelut/?aid=816

Dome.fi –haastattelu:

http://dome.fi/viihde/haastattelut/haastattelussa-jarkko-martikainen-tee-juuri-sita-mika-on-itsellesi-tarkeaa-kunhan-et-vahingoita-muita

Metro -lehti:

http://m.metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/jarkko_martikainen_epavarmuuteen_tottuu/

Osuuskunta Lilithin sivujen juttu:

http://www.lilith.fi/index.php?option=com_content&view=article&id=408&Itemid=1219

25 vuotta sitten Rumba -lehden arviossa

Rumba oli nostanut arkistomateriaaleistaan esiin arvion CMX:n ensi-ep:stä. Minulle kirjoitus on sikäli merkityksellinen, että samassa kokonaisuudessa kirjoitetaan myös Euthanasian debyytistä. Kirjoittaja oli ottanut vapauden niputtaa kolme ep -arviota yhteen ja julkaista ne lp -arvioiden keskellä. Kyseinen Roo Ketvel oli muutenkin poikkeuksellinen kaveri, ja se käy kyllä ilmi jo kielen uudistamishengestään. Luulin kauan, että kyseessä olisi taiteilijanimi, nehän ovat rockissa yleisiä, mutta Roo oli aito asia. Näin hänet Ilosaarirockissa ´80 -luvun lopulla, ja perinteiseen pukuun sonnustautunut silmälasipää erottui kyllä tikkutukkien massasta.

Nyt, kun viitossoolon ilmestymiseen ei ole aikaa enää kuukauttakaan, on hauskaa törmätä näkemykseen siitä millainen oli levytysurani alku.

Muutama sana Pirjo Bergströmistä

Pirjo Bergström on kuollut. Tiedosta on vaikea loihtia mitään positiivista, mutta jotain sellaista tahtoisin löytää. Ainakaan Pirjo ei ollut ulospäin arvioituna vaikuttanut millään muotoa sairaalta, ja työtään hän teki kuolemaansa edeltävään iltaan asti. Tavallansa tämä taiteilija lähti siis saappaat jalassa, välttäen sairaalasängyssä makaamisen tai muun pitkällisen kipuilun.

Elämänsä ainoa selkeä kipupiste oli ollut vuodesta 1994 viimeisiin elinpäiviinsä asti suru miehensä varhaisesta kuolemasta. Pirjo koki olleensa yhtä Matin kanssa, ja miehen menehtyminen tuntui syöneen hänestä palan sisältä.

Muuten ajattelin aina Pirjon olevan verrattain onnellinen ihminen, joka omasi kylliksi rakkaita ihmisiä ja mielekkäitä töitä tehtäviksi.

Melko päivälleen kuukautta ennen kuolemaansa sain Pirjolta pienen postipaketin. Hän oli ostanut minua silmälläpitäen 1960 –luvulta peräisin olevan Wilhelm Buschin lastenkirjan, koska kanteensa piirretyssä linnussa hän näki selvän yhtäläisyyden Rakkaus –levyn kanteen.

Kirjeessä hän odotti kevään taittumista kesäksi, sillä puheittensa perusteella olin ymmärtänyt hänelle olevan erityisen merkityksellistä päästä niihin aikoihin mökille, nauttimaan puutarhatöistä ja luonnon rauhasta. Tällä kertaa Pirjo ei saanut osakseen mökkiaikaa, mutta toivon hänen saaneen jotain parempaa.

Olen kirjoittanut Rakkaus –levyn prosessista paljon ja paljon hyvää Pirjosta, sillä siihen oli ja on tukuittain syitä. Opin häneltä musiikinteosta ja sovittamisen työstä, eikä siinä edes ollut kaikki: kuten viimeinen minulle lähettämänsä posti osoitti, hänellä oli muutenkin sydän paikallaan.

Kerrassaan liikuttavaa oli, kun jossain puhelussaan hän kysyi, antaisinko siunaukseni hänen versiolleen Rakkaus –albumin ”Vanhene kanssamme” –kappaleesta. Sanoin, että koen sen kerrassaan kunniakkaaksi, jos ja kun hänelle oli syntynyt halu esittää kappaletta myös omilla keikoillaan.

Nyt Pirjo ei voi vanheta kanssamme.

Tahdon kuitenkin olla toiveikas, ja ajatella, että satukirjan kannessa oleva lintu seisoo yksinään, ja Rakkauden kannessa lintuja on kaksi. Ehkä Pirjokin on taas kaksin Mattinsa kanssa.

Tämä otos on Pirjon harjoitus- ja studiotiloista, joissa Rakkauden kappaleiden harjoitteleminen lähinnä tapahtui. Kuvan näppäsi Tomi Palsa.

Kansallisteatterin Lavaklubilla, 5. ja 6. 5.

Edellisistä Äänioikeus –keikoista oli ehtinyt kulua aikaa, sillä edellinen julkinen Semifinaalin soitto oli studiosessiota edeltävänä iltana (tammikussa), ja Levykauppa Äxän julkaisupäivän visiitti taas mitaltaan lyhykäinen.

Soittajistomme on kiireistä lajia: Suomessa soittotyöllä elävän on totisesti soitettava ansaitakseen sillä pääasiallisen elantonsa. Niinpä iltapäivätreeniemme ensimmäisen tunnin omasimme kontrabasisti Hannun, mutta puhaltaja Pepa puuttui: hän oli puhaltelemassa Finnvoxin äänityksissä. Kun Pepa saapui harjoituksiin, pitikin Hannun lähteä alkuillan keikalleen. Treenit tulivat sovelletuiksi niin, että kitaristi-sovittaja Vellu mukaili soitossaan Hannun bassolinjoja niissä kohdin joissa se oli mitenkään mahdollista.

Perjantaille treenejä oli turha edes unelmoida, sillä sellisti –Riikalla oli alkuillasta konserttiharjoituksia ja perkussionistimme Sami taas keikalla näytelmämusiikin parissa. Ainoatakaan Äänioikeus –soittajaa ei voi syyttää laiskuudesta: minä miltei hengästyn jo kuunnellessani päiväaikataulujaan, vaikka olen luullut olevani verrattain ahkera musiikkityöläinen.

Puolellamme on kuitenkin se, että soittajisto on lähtökohtaisesti tekemisiensä tasalla ja kotiläksynsä tekevää joukkoa. Niin ollen jo torstain keikka sujui toivotusti. Saimme ensiesitettyä tutumpien kappaleiden lisäksi sovituksen ”Polte päästä paratiisiin” –laulusta, ja kyseinen debyytti suoritettiin lavalla, koska Hannu ja Pepa olivat kyllä treenanneet kappaletta meidän muiden viiden kanssa, mutta eri aikoina.

Torstaina yleisöä ei ollut määrällisesti likimainkaan niin paljon kuin perjantaina, jolloin Lavaklubin tila taisi olla siinä määrin tukittu kuin mielekkäästi on mahdollista: suurempi yleisömäärä olisi luonut ”sillit purkissa” –tunnun, ja siihen paikan pitäjät tuskin tähtäävät. Lavaklubia tuntemattomille voisi kertoa, että paikka on olohuoneenomainen ja akustiselle musiikille mitä parhain paikka. Tilassa on runsaasti sekä nojatuoleja että sohvia, ja niihin kellahtaessa kelpaa olla yleisön edustajana, olettaen tietysti että sattuu pitämään kohdalle osuneesta musiikkitarjonnasta. Molempina iltoina yleisö oli laatuisaa, perjantaina sitä vain oli enemmän. Tunnelmassa oli kuuntelevuutta ja aplodit niin pitkäkestoisia, etten välillä osannut kuin hymyillä ehtoisaa vastaanottoamme.

Periaatteessa yleisön melskaaminenkaan ei olisi pahasta, mutta Äänioikeuden puitteissa olemme jo aikaa sitten päättäneet, että jos vain suinkaan mahdollista, emme vahvista soittimia lainkaan. Lavaklubi oli otollinen tämän ajatuksen loppuun viemiseen, ja koska yleisö tosiaan malttoi kuunnella laulut kommentoimatta sen ihmeemmin ”Paranoid” –huudoin, nähdäksemme onnistuimme.

Usko Veikkosen jouduin kuljettamaan paikalle molempina päivinä, kun YLE pyysi puu-ukkoa perjantaiseen lähetykseen, ja Uskoon liittyi oikeastaan ainoa jälkiviisauden paikka: koska soittotilassa ei ollut tilaa veistostaiteelle, sijoitimme miehen lavan toiseen äärimmäiseen reunaan. Toivoin ihmisten huomaavan tuon tärkeähkön lisäelementin, mutta siitä on vaikea olla varma. Ehkä ensi kerralla ripustamme äijän kattoon roikkumaan; ainakin silloin myös Usko tulisi jokaisen kuulijan todistamaksi.

(Kuvat: Tomi Palsa)

Eläimellistä vappua itse kullekin säädylle

Anssi Kelan ja minun osana on omistaa koira, ja niin saamme kantaa elämän umpihangessa karvaisia ristejämme. Toisinaan ne tuntuvat keveiltä, joskus taas hyvinkin raskailta. Seuraavassa otteita aihetta käsittelevästä kirjeenvaihdostamme.

Kellä on korvat, ne kuulkoot! Kätkekää nämä sanat ja tutkistelkaa niitä sydämissänne!

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja katso: verannalla ollessaan Armi otti kengän, mursi ja jakoi sen hampaillaan. Tämän nähtyään palvelusväki nuhteli Armia sanoen: “Vitun karvahattu, saatana!” Mutta nämä sanat kuultuaan Armi sanoi: “Sallikaa kenkien tulla minun tyköni, sillä heitä on hyvä pureskella.”

♠    ♠    ♠

Jarkon kirjeestä Anssille:

Ollessaan kasvuiässä myös Toivo näki jumalaisen näyn, joka oli se sama näky, mikä Armille oli annettu. Näky kertoi ihmeellisestä ilosta, jonka ei pitänyt koskeman vain kenkiä, vaan myös muita arvoesineitä. “Syö kirja, mutta älä lahjaksi saatua Pattersonia. Syö Finlandia -voittaja”, se sanoi ja Toivo ymmärsi, kuinka neuvo oli hyvä. Sen jälkeen tapahtui tämä. “Syö ne aurinkolasit, joista emäntäsi maksoi kultarahoja, mutta Tiimarilaseja älä syö”, henki ohjasi. Silloin Toivo taas nousi ja murskasi ne kertapuraisulla. Niin pää oli autio ja tyhjä, ja hampaiden jäljet olivat irtotavarain päällä.

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja talo oli pimeä ja hiljainen ja Armi liikkui lattian päällä. Ja Armi teki kaksi tuoksuvaa kaasua, suuremman kaasun hallitsemaan alakertaa ja pienemmän kaasun hallitsemaan yläkertaa. Ja Armi sanoi: “Kokoontukoot vedet, jotka ovat virtsarakossani, yhteen paikkaan, niin että keltainen meri täyttää lattian.” Ja tapahtui niin. Ja Armi näki, että se oli hyvä. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kahdeskymmenesviides päivä.

http://www.youtube.com/watch?v=Ici-KkU05bA

Jarkon kirjeestä Anssille:

Voi sinua, Isäntä! Hukut turhautuneisuuteesi kun puhut koiralle ihmisten kielellä. Et muista, miten jo ajat sitten kielet sekoitettiin. Mutta silti avaat suun, ja se sanoo lemmikille: “Mitä minä olen sinulle tehnyt, koska et minua tottele etkä minua tunnusta Herraksesi?”

Ja silloin käsität, jos olet ymmärtänyt Tien, miten ovat koiran korvat usein vain koristeena. Ja niillä se ei voi kuulla torua, ei luoksekutsua, ei muiden elävien pyyntöjä, jollei se sitä itse tahdo. Ja oppineet tietävät, ettei se tahdo. Kuuntele oppineita, paina pääsi ja niele ylpeytesi. Sillä muuten saat sinä kantaa Herrojen Herran kuormaa, ja siinä on painoa loputtomasti.

Mutta jos muonakuppia kopautat tai aiot lähteä vuorelle yksin, sen koira aistii ja heti jalkoihisi rientää. Silloin koira herransa tahdot täyttää. Mene siis ja levitä tätä Sanaa, äläkä säikähdä, jos joku sinua epäilee tai syyttää väärästä puheesta. Tämä on totuus: ihminen on ihminen ja koira on koira.

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Ja tapahtui niinä päivinä, että palvelusväki kantoi Armin eteen astioita: koiniks-mitan nisuja ja kolme koiniksia ohria, sekä neljännesvakallisen vettä. Ja katso: palvelusväen keskuudesta astui esiin eräs mies, jonka posket olivat kuin Esaun jalat, karvaa täynnä, ja jonka kasvot olivat hallavat kuin lammaslauma Libanonin rinteillä.

Ja mies puhutteli Armia sanoen: “Ihmisen ikeenä on huuhtoa kätensä ruvetessaan aterialle. Mutta koiran ei pidä tassujaan vesimaljassa uittaman, eikä maljaansa lattialle kaataman.”

Mutta Armin sydän halveksui palvelijan nuhdetta. Miehen mentyä Armi otti maljan ja kaatoi sen. Ja katso: lattialla oli vettä, ja Armi käveli sen päällä.

♠    ♠    ♠

Jarkon kirjeestä Anssille:

Ja Herra sanoi: ”Kuten eivät koirien korvat ole kuten ihmisten, ei niiden tuoksukäsityskään ole sama kuin ihmisen poikain.” Ja katsokaa: kun isäntä otti koiransa viedäkseen sen kävelylle metsien reunamille, kiiruhti eläin karkeloiden lintujen raatojen ja nelijalkaisten jätöksien luo, ja kiehnäsi niissä. Ja sinä hetkenä isäntä sadatteli: ”Voi Saulin tuhat ja Daavidin kymmenen tuhatta! Koira löyhkää kuin Jisreelin tasangon ruumisröykkiö.”

Niin mies otti koiransa ja vei VetriDerm –intensiiviliuospesulle ja voiteli tuoksuvilla öljyillä, nauraen: ”Lähti löyhkä löyhkääjästä, katku karva-Kallesta.” Mutta hänen vaimonsa vastasi hänelle: ”Vain jos Herra olisi luonut koiran toisin, ei se uudestaan tuollaista tekisi.”

Ja Herran henki alkoi vaikuttaa miehessä, siinä metsälenkin ja pesuhuoneen välillä.

♠    ♠    ♠

Anssin kirjeestä Jarkolle:

Armin käyskennellessä puutarhassa tuli Henki väkevänä hänen ylleen, ja Armi puhui kielillä, sen mukaan mitä Henki hänen puhuttavakseen antoi. Mutta palvelusväki närkästyi, sillä he eivät ymmärtäneet, ja Henki Armissa puhui kuuluvaan ääneen. Lopulta muuan palvelijoista sanoi: “Ole vaiti, tai saat ruveta sisään verannalle.” Mutta edelleen puhui Armi sanaa rohkeasti.

Sillä totisesti minä sanon teille: tuolla hetkellä palvelijan sydämeen astui kauna. Hän kovetti sielunsa, tarttui Armiin ja veti tämän muassaan verannalle. “Kovaäänisen ylistyksesi tähden olkoon rangaistuksenasi eristys puutarhasta”, palvelija sanoi. Ja hän asetti verannan ja puutarhan väliin oven vartioitsemaan vanhurskaitten rauhaa.

Mutta oven nähdessään Armi kiivastui. Hän korotti ääntään sanoen: “Te ulkokullatut! Oikein teistä Esaias ennusti, sillä te ette mene sisälle, ettekä salli meneväisten ulos mennä! Voi teitä, te sokeat taluttajat!” Ja tämän sanottuaan Armin malja oli ylitsevuotavainen, ja hän alkoi tassullaan pidellä pahoin ovessa olevaa lasia. Ja katso: lasi repesi kahtia ylhäältä alas asti, helähtäen verannan kiviportaalle kymbaalin lailla.

Tämän nähtyään palvelusväki liikehti levottomasti, ja he puhuivat keskenään: “Totisesti olisi meidän kannattanut ottaa hiukan pienempi koira.”

Mutta Armi työnsi päänsä rikkoutuneen oven lävitse ja armahti heitä.

( Armin elämänvaiheista löytyy kosolti kuvia Anssi kotisivuilta, osoitteesta www.anssikela.com )