Matka Mikkelistä Poriin taittui välittömän tunnelman vallitessa, sillä kuten edellisellä Raahe-Kemi –reissulla, oli työparina kuski-myyjä Janne Tamminen. Suurimman osan soolokeikkailujen matkanteoista olen risteillyt maata omin päin. Valinnan takana oli tuntu, että olisi tärkeää kokea, kuinka täysimääräinen Suomen halkominen sujuisi ilman juttu- tai soittotovereita. Se on avartavaa, ajatteluun ja tekemisen malleja tutkimaan pakottavaa, kun tottumus on rakentunut viiden miehen ja tekniikan väen yhteiseen bussielämään. Soolokeikkailu (sanan varsinaisessa merkityksessä) korostaa yksinäisyyden tunnetta, mutta opettaa opiskelijaansa. Eikä keikoilla toki ole yksin, yleisö on yleensä soittomiehen puolella, ja tietty ykseys rakentuu sitä kautta.
Vaihtelunhalu ja Jannen oma innoitus lähteä kaveriksi loivat tämän tuoreen järjestelyn pohjan. On Jannesta iloa sikälikin, että levyjen ja paitojen myynti mahdollistuu hänen avullaan: itse en jaksaisi illalla keikkaan orientoituessani kyseiseen puhteeseen keskittyä, yöstä puhumattakaan.
On paikkoja, jotka eivät oikeastaan sovellu soittamiseen. Toisissa ongelmana on akustiikka, toisissa tilan rajoitteet. Pahimmissa tapauksissa molemmat kiusat ovat niin illan vieraan kuin yleisön vaivana. Mikkelin keikkapaikkaa luulin alun alkaen aivan toiseksi, ja Fransmanni löi siitä syystä jauhoja suuhun: avara tila, jossa soitto soi aivan kohtuullisesti, mutta lavan sijainti ja paikan ensisijainen käyttötarkoitus ruokailutilana ihmetyttivät. Kerrottiin kyllä kokonaisten yhtyeidenkin esiintyneen osoitetulla alueella, mikä toisaalta lohdutti mutta myös hämmensi lisää: miten kokonainen bändi on lutviutunut osuudestaan lavankaltaisella, johon olisi lisäkseni mahtunut säestyssoittaja vahvistimineen, mutta ei juuri kolmatta. Ja minä olen fyysiseltä kooltani pieni; jos yritin kuvitella viisihenkisen yhtyeen sijalleni, heidän olisi oltava kääpiöitä.
Kris Kristofferson: Closer to the bone (New West, 2009)
"Kristofferson on saanut jostain aivan uutta pontta laulunsa työstämiseen, sillä jo edellinen albuminsa oli yksi vaikuttavimpia pitkäsoittoja allekirjoittaneelle, ja tuore puolituntinen jatkaa komeata luentaa. Taiteilija on iältään jo pitkälti yli seitsemänkymmenen, mutta ehkä juuri siksi hänen viisautensa, huumorinsa, kyvykkyytensä ikiaikaisten ja silti kyllin tuoreilta kuulostavien kappaleiden tekijänä vain kiteytyy. Haittaa ei ole siitäkään, millaisen läsnäolon mies saattaa parhaimmillaan saavuttaa. Harva levy henkii näin suurta rauhaa ja riittävyyttä, jollaisen takana on vielä yhä uusia kuuntelukertoja kestävää ymmärrystä ihmiselämän väripaleteista."
"Albumin nimikappale on aina jonkin erityismerkityksen omaava, muutoinhan se ei valikoituisi myös pääotsikoksi. Esimerkiksi muinainen Homo sapiens- pitkäsoitto – tutkielma silloisesta ihmisyyden mietevuosta – sai nimensä siksi, että se saattoi antaa ytimekkään peruslähtökohdan kaikille levyn lauluille. Rakkaus, joka oli albuminimenä itsellenikin naiivi, jopa yliampuvan yksinkertaistettu, päätyi nimeksi samoin perustein: kuvaavampaa nimeä levylle en löytänyt. Lukuisat vaihtoehtonimet olivat foneettisesti rikkaampia ja värikkäämpiin assosiaatioyhdistelmiin ohjailevia, mutteivät samalla tapaa tosia kuin rakkaus. Toivo olisi voinut olla nimeltään (levyllekin päätynyt) toivon kappaleita, mutta koin vaihtoehtoja pyöriteltyäni silkan toivon ytimekkäämpänä, sen viidessä kirjaimessa on enemmän innostavaa avaruutta."
